Viikon levyt yhdellä kertaa 4

                    Aurinkoista unipoppailua

Shoegazen legenda Slowdive julkaisee paluulevynsä reilun puolen tunnin kuluttua, ja siihen valmistautuen olen kuunnellut unipoppia ja muuta indiepopimpaa menoa. Neljä kuuntelemistani levyistäni on myös kalifonialaisten bändien tekemiä, joten tällä kertaa teemoina on siis unipop ja Kalifornia. Ja koska Kalifornia on tunnettu auringonpaisteesta ja lämmöstä, niin kaikki levyt (myös ne ei-kalifornialaiset) sopivat varsin hyvin auringonpaisteessa ja lämmössä kuunneltaviksi.

Feist: Pleasure (2017)
Feistilla on ihana ääni, mutta hänellä on myös monia muita vahvuuksia – kuten vaikkapa biisien kehittely ja loppuun asti vieminen – ja lopputuloksena Pleasuren kuuntelu on nautinto. Jo levyn aloittavassa nimibiisissä Feist tuo esiin kykynsä luoda yllättäviä käänteitä biiseihinsä, ja myös muut levyn biisit jatkavat samaan malliin.


The Wild Reeds: The World We Built (2017)
Wild Reeds tekee poprockia americanasävyillä tai americanaa poprocksävyillä, ihan miten vain. Osa biiseistä on surumielisiä ja kauniita, osa taas menevämpiä kuten videobiisi Only Songs, ja molemmat tyylit toimivat. Käsittääkseni bändin kaikki kolme keulahahmoa (Kinsey Lee, Sharon Silva ja Mackenzie Howe) myös laulavat. Vielä en ole niin pitkällä, että erottaisin laulajien äänet toisistaan, mutta se ei kuuntelukokemusta haittaa.
The Relationship: Clara Obscura (2017)
Weezerin basisti Bill Bellillä on myös oma bändi, The Relationship, joka kitarapoppaa suurella tunteella ja vahvasti -60-luvun hengessä. Laulujen lyriikatkit sopivat hyvin musiikkiin: Hawthorne on rakkauslaulu asettumisesta rakkaan kanssa Beach Boysien kotikaupunkiin, kun taas Suzy Don'tilla varoitetaan rakasta liittymästä kieroon kulttiin. Ja on siellä biisi nimeltä Smilekin.

Tashaki Miyaki: The Dream (2017)
Tashaki Miyami, joka ei ole japanilainen artisti vaan kahden hengen indiebändi Los Angelesista, tekee debyyttilevyllään levollista, nättiä ja melodista unipoppia, johon on helppo uppoutua. City edustaa hyvin koko levyä.





Calico Blue: 15 Sunrise (2017)
Calico Blue tekee oman kuvailunsa mukaan Sad Girl Discoa, ja kyllä, bändin musisoinnin tahtiin voi hyvinkin heilutella itseään kyyneleet silmistä valuen. Kitara, rummut ja basso (Eli, Billy, John) luovat tunnelmallisen pohjan, jonka päällä laulaja Sarahin ääni liitelee lumoavasti. Ruse on hyvä esimerkki bändin perusmenosta, Kites taas on lähempänä perinteisempää indiepoppausta.
 
Cold Beat: Chaos by Invitation (2017)
Cold Beat sekoittelee kolmannella levyllään post-punkkia, unipoppia ja new wavea yhteen, ja lopputuloksena on lämmintä ja ei-kolkkoa musiikkia aloitusbiisi In Motionin tapaan.





Splashh: Waiting a Lifetime (2017)
Splash oli vahvasti pinnalla ekalla levyllään (Comfort, 2013), ja toisella levyllään bändi jatkaa samalla tyylillä eli rennosti ja kesäisesti, ehkäpä jopa hitusen auringonuuvuttamasti indiepoprokaten. Look Down to Turn Away trippailee Primal Screamin Screamadelican hengessä, mutta nimibiisi antaa oikeamman kuvan levyn biisitarjonnasta.

Posted in , , , , , , , , , . Bookmark the permalink. RSS feed for this post.

Leave a Reply

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.