Viikon levyt yhdellä kertaa 3

                     Diskoilua ja poppausta

Viimeaikoina muutamat jo -90-luvulla vaikuttaneet ja ehkäpä silloin myös suurimman menestyksen hetkensä kokeneet tekijät ovat julkaiseet uusimmat levynsä, ja tällä kertaa päätin keskittyä lähinnä niihin. Ainoastaan Joe Goddard ja New Pornographers ovat levyttäneet vasta 2000-luvun puolella, eivätkä hekään ole mitään uusia tekijöitä. Mutta kaikki nämä levyt osoittavat, että lähes tai päälle 20 vuotta musisoineetkin voivat yhä tehdä varsin toimivaa vaikkei välttämättä kaikkein trendikkäintä musiikkia.

Joe Goddard: Electric Lines (2017)
Hot Chipin toinen keulahahmo, Joe Goddard, on julkaissut juuri 2. soololevynsä ja on odotetusti saanut aikaiseksi laadukasta tanssitusta ja poppausta. Ainoastaan vokaaliton Lasers menee liian viileäksi, muuten biiseistä huokuu lämpöä. Vokaaleissa kuullaan Goddardin (esim. rauhoittava ja nätti Nothing Moves) itsensä lisäksi mm. Alexis Tayloria, SLOta ja Homella laulavaa Daniel Wilsonia.

Jamiroquai: Automaton (2017)
Automaton on yllättävän hyvä ja varsin tanssituttava levy Jamiroquailta. Se ei ole yhtä sävykäs kuin äskettäin meneh-tyneen Toby Smithin (kosketinsoittaja, sävellyskumppani) aikaiset levyt, eikä sen biisit ole, nimibiisiä lukuunottamatta, itsessään kovinkaan mieleenjääviä, mutta ainakin tanssitus on jatkuvaa, mukaansatempaavaa ja innostavaa.


Texas: Jump on Board (2017)
Jamiroquain tavoin myös Texas on tehnyt yllättävän hyvän levyn. Levy alkaa lempeästi diskoillen (Let's Work It Out) ja päättyy kohottavasti popaten (Round The World), ja niiden välissä on suuria tunteita, joita Sharleen Spiteri tulkitsee varsin vakuuttavasti, ja kaikinpuolin toimivaa new waveen kallellaan olevaa poprokkausta, kuten Tell That Girl ja Blondiemainen Great Romances.

Sheryl Crow: Be Myself (2017)
Viime levyllään (Feels Like Home, 2013) Sheryl Crow oli lähes puhdasoppinen kantriartisti, mutta nyt yhdeksännellä kokopitkällään, jos joululevyjä ei lasketa, hän on taas oma itsensä, eli asenteella ja juurevasti poprokkaava artisti. Be Myself on monipuolinen levy, jolta löytyy niin -60-lukuhenkistä poppausta kuin rentoa rokkausta kuten vaikkapa kantaaottavaksikin tulkittava Halfway There ja meno on lähes yhtä hyvää kuin Crown -90-luvun levyillä.
 
Jennifer Paige: Starflower (2017)
En ollut kuullut Jennifer Paigelta aiemmin muuta kuin hänen vuoden -98 hittinsä Crushin, mutta etsiessäni artistia, joka sopisi muiden jo pitemmän aikaa levyttäneiden seuraan, löysin Paigen maaliskuun lopussa julkaistun 4. levyn, joka onnistui yllättämään iloisesti. Starflower on tasokas, vahvatunnelmainen poplevy, jonka nimibiisissä on ihanan lempeä kertosäe. Aloitusbiisi The Devil in the Detailskin on ihan ok.  

Nelly Furtado: The Ride (2017)
Nelly Furtado oli vahvasti pinnalla vielä kymmenen vuotta sitten, mutta menestyslevy Loosen jälkeen hänellä on tainnut olla musiikkiuran suhteen hankalampaa. Nyt hän on kuitenkin palannut, ja tekee sen herkästi ja tyylillä. Hittejä levyllä ei ole, mutta niin lempeämpi (Pipe Dreams, Tap Dancing) kuin kulmikkaampikin (Cold Hard Truth, Right Road) poppaus sujuu Furtadolta yhä varsin ookoosti ja omaleimaisesti.

The New Pornographers: Whiteout Conditions (2017) 
Kanadalainen indiebändi New Pornographers ei ole uudella levyllään yhtä yllätyksekäs ja lumoava kuin edellisellä levyllään (Brill Bruisers, 2014), mutta toisaalta Whiteout Conditions on edeltäjäänsä suoraviimaisempi ja siksi helpommin nautittava. Ja kyllä bändi on perinteisemmin voimapopatessaankin tarpeeksi omaleimainen, kiitos kolmen eri vokalistin, kuten High Ticket Attractions osoittaa.

Posted in , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink. RSS feed for this post.

Leave a Reply

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.