Diskoilua ja poppausta
Viimeaikoina muutamat jo
-90-luvulla vaikuttaneet ja ehkäpä silloin myös suurimman
menestyksen hetkensä kokeneet tekijät ovat julkaiseet uusimmat
levynsä, ja tällä kertaa päätin keskittyä lähinnä niihin.
Ainoastaan Joe Goddard ja New Pornographers ovat levyttäneet vasta
2000-luvun puolella, eivätkä hekään ole mitään uusia tekijöitä. Mutta kaikki nämä levyt osoittavat, että lähes tai päälle 20 vuotta musisoineetkin voivat yhä tehdä varsin toimivaa vaikkei välttämättä kaikkein trendikkäintä musiikkia.
Joe Goddard: Electric
Lines (2017)
Hot Chipin toinen
keulahahmo, Joe Goddard, on julkaissut juuri 2. soololevynsä ja on
odotetusti saanut aikaiseksi laadukasta tanssitusta ja poppausta.
Ainoastaan vokaaliton Lasers menee liian viileäksi, muuten biiseistä
huokuu lämpöä. Vokaaleissa kuullaan Goddardin (esim. rauhoittava ja
nätti Nothing Moves) itsensä lisäksi mm. Alexis Tayloria, SLOta ja Homella laulavaa Daniel Wilsonia.
Jamiroquai: Automaton
(2017)
Automaton on yllättävän
hyvä ja varsin tanssituttava levy Jamiroquailta. Se ei ole yhtä
sävykäs kuin äskettäin meneh-tyneen Toby Smithin
(kosketinsoittaja, sävellyskumppani) aikaiset levyt, eikä sen
biisit ole, nimibiisiä
lukuunottamatta, itsessään kovinkaan mieleenjääviä, mutta ainakin tanssitus on jatkuvaa, mukaansatempaavaa ja innostavaa.
Texas: Jump on Board
(2017)
Jamiroquain tavoin myös
Texas on tehnyt yllättävän hyvän levyn. Levy alkaa lempeästi
diskoillen (Let's Work It Out) ja päättyy kohottavasti popaten (Round The World), ja niiden välissä on
suuria tunteita, joita Sharleen Spiteri tulkitsee varsin vakuuttavasti, ja kaikinpuolin toimivaa new waveen kallellaan olevaa poprokkausta, kuten Tell That Girl ja Blondiemainen Great Romances.
Sheryl Crow: Be Myself
(2017)
Viime levyllään (Feels
Like Home, 2013) Sheryl Crow oli lähes puhdasoppinen kantriartisti,
mutta nyt yhdeksännellä kokopitkällään, jos joululevyjä ei
lasketa, hän on taas oma itsensä, eli asenteella ja juurevasti
poprokkaava artisti. Be Myself on monipuolinen levy, jolta löytyy
niin -60-lukuhenkistä poppausta kuin rentoa rokkausta – kuten vaikkapa
kantaaottavaksikin tulkittava Halfway There – ja meno on lähes yhtä hyvää kuin
Crown -90-luvun levyillä.
Jennifer Paige:
Starflower (2017)
En ollut kuullut Jennifer Paigelta aiemmin muuta kuin hänen vuoden -98 hittinsä Crushin, mutta etsiessäni artistia, joka sopisi muiden
jo pitemmän aikaa levyttäneiden seuraan, löysin Paigen maaliskuun lopussa julkaistun 4.
levyn, joka onnistui yllättämään iloisesti. Starflower on tasokas, vahvatunnelmainen poplevy, jonka nimibiisissä on ihanan lempeä kertosäe. Aloitusbiisi The Devil in the Detailskin on ihan ok.
Nelly Furtado: The
Ride (2017)
Nelly Furtado oli
vahvasti pinnalla vielä kymmenen vuotta sitten, mutta menestyslevy
Loosen jälkeen hänellä on tainnut olla musiikkiuran suhteen
hankalampaa. Nyt hän on kuitenkin palannut, ja tekee sen herkästi ja tyylillä.
Hittejä levyllä ei ole, mutta niin lempeämpi (Pipe Dreams, Tap
Dancing) kuin kulmikkaampikin (Cold Hard Truth, Right Road) poppaus sujuu
Furtadolta yhä varsin ookoosti ja omaleimaisesti.
The New Pornographers:
Whiteout Conditions (2017)
Kanadalainen indiebändi
New Pornographers ei ole uudella levyllään yhtä yllätyksekäs ja
lumoava kuin edellisellä levyllään (Brill Bruisers, 2014), mutta toisaalta Whiteout Conditions on
edeltäjäänsä suoraviimaisempi ja siksi helpommin nautittava. Ja kyllä bändi on perinteisemmin voimapopatessaankin tarpeeksi omaleimainen, kiitos kolmen eri vokalistin, kuten High Ticket Attractions osoittaa.
Tekstit
