Archive for huhtikuuta 2017

Viikon levyt yhdellä kertaa 3

                     Diskoilua ja poppausta

Viimeaikoina muutamat jo -90-luvulla vaikuttaneet ja ehkäpä silloin myös suurimman menestyksen hetkensä kokeneet tekijät ovat julkaiseet uusimmat levynsä, ja tällä kertaa päätin keskittyä lähinnä niihin. Ainoastaan Joe Goddard ja New Pornographers ovat levyttäneet vasta 2000-luvun puolella, eivätkä hekään ole mitään uusia tekijöitä. Mutta kaikki nämä levyt osoittavat, että lähes tai päälle 20 vuotta musisoineetkin voivat yhä tehdä varsin toimivaa vaikkei välttämättä kaikkein trendikkäintä musiikkia.

Joe Goddard: Electric Lines (2017)
Hot Chipin toinen keulahahmo, Joe Goddard, on julkaissut juuri 2. soololevynsä ja on odotetusti saanut aikaiseksi laadukasta tanssitusta ja poppausta. Ainoastaan vokaaliton Lasers menee liian viileäksi, muuten biiseistä huokuu lämpöä. Vokaaleissa kuullaan Goddardin (esim. rauhoittava ja nätti Nothing Moves) itsensä lisäksi mm. Alexis Tayloria, SLOta ja Homella laulavaa Daniel Wilsonia.

Jamiroquai: Automaton (2017)
Automaton on yllättävän hyvä ja varsin tanssituttava levy Jamiroquailta. Se ei ole yhtä sävykäs kuin äskettäin meneh-tyneen Toby Smithin (kosketinsoittaja, sävellyskumppani) aikaiset levyt, eikä sen biisit ole, nimibiisiä lukuunottamatta, itsessään kovinkaan mieleenjääviä, mutta ainakin tanssitus on jatkuvaa, mukaansatempaavaa ja innostavaa.


Texas: Jump on Board (2017)
Jamiroquain tavoin myös Texas on tehnyt yllättävän hyvän levyn. Levy alkaa lempeästi diskoillen (Let's Work It Out) ja päättyy kohottavasti popaten (Round The World), ja niiden välissä on suuria tunteita, joita Sharleen Spiteri tulkitsee varsin vakuuttavasti, ja kaikinpuolin toimivaa new waveen kallellaan olevaa poprokkausta, kuten Tell That Girl ja Blondiemainen Great Romances.

Sheryl Crow: Be Myself (2017)
Viime levyllään (Feels Like Home, 2013) Sheryl Crow oli lähes puhdasoppinen kantriartisti, mutta nyt yhdeksännellä kokopitkällään, jos joululevyjä ei lasketa, hän on taas oma itsensä, eli asenteella ja juurevasti poprokkaava artisti. Be Myself on monipuolinen levy, jolta löytyy niin -60-lukuhenkistä poppausta kuin rentoa rokkausta kuten vaikkapa kantaaottavaksikin tulkittava Halfway There ja meno on lähes yhtä hyvää kuin Crown -90-luvun levyillä.
 
Jennifer Paige: Starflower (2017)
En ollut kuullut Jennifer Paigelta aiemmin muuta kuin hänen vuoden -98 hittinsä Crushin, mutta etsiessäni artistia, joka sopisi muiden jo pitemmän aikaa levyttäneiden seuraan, löysin Paigen maaliskuun lopussa julkaistun 4. levyn, joka onnistui yllättämään iloisesti. Starflower on tasokas, vahvatunnelmainen poplevy, jonka nimibiisissä on ihanan lempeä kertosäe. Aloitusbiisi The Devil in the Detailskin on ihan ok.  

Nelly Furtado: The Ride (2017)
Nelly Furtado oli vahvasti pinnalla vielä kymmenen vuotta sitten, mutta menestyslevy Loosen jälkeen hänellä on tainnut olla musiikkiuran suhteen hankalampaa. Nyt hän on kuitenkin palannut, ja tekee sen herkästi ja tyylillä. Hittejä levyllä ei ole, mutta niin lempeämpi (Pipe Dreams, Tap Dancing) kuin kulmikkaampikin (Cold Hard Truth, Right Road) poppaus sujuu Furtadolta yhä varsin ookoosti ja omaleimaisesti.

The New Pornographers: Whiteout Conditions (2017) 
Kanadalainen indiebändi New Pornographers ei ole uudella levyllään yhtä yllätyksekäs ja lumoava kuin edellisellä levyllään (Brill Bruisers, 2014), mutta toisaalta Whiteout Conditions on edeltäjäänsä suoraviimaisempi ja siksi helpommin nautittava. Ja kyllä bändi on perinteisemmin voimapopatessaankin tarpeeksi omaleimainen, kiitos kolmen eri vokalistin, kuten High Ticket Attractions osoittaa.

Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 2

     Keskitien poppauksesta viileään koneiluun

Viime viikolla kirjoittelin indiehköstä poppauksesta ja rokkauksesta, mutta kyllähän sitä tulee kuunneltua myös muutakin. Viime päivinä kuuntelussa on ollut niin sliipatumpaa poprokkausta kuin lumoavaa koneilua. Ja kyllä, kuuntelin myös Kendrick Lamarrin uutta. Ehkä seuraavina päivinä kuunteluun tulee otettua taas indiempää menoa, pitää miettiä.

John Mayer: The Search of Everything (2017)
John Mayer on amerikkalainen kaupallisesti menestynyt laulaja-lauluntekijä, jonka uusin levy toimii yllättävän hyvin. Etenkin r'n'b/soul-vivahteilla varustetut biisit, kuten Still Feel Like For Man ja Rosie, ovat piristäviä, mutta myös herkempi meno onnistuu koskettamaan. Hetkittäin niin Mayerin laulu kuin kitarointikin kuulostaa liian smoothilta, mutta suurimman osan ajasta Mayer jättää itsestään ihan symppiksen kuvan.  


Michelle Branch: Hopeless Romantic (2017)
Myös Michelle Branch on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, ja Mayerin tavoin hän koki läpimurtonsa 2000-luvun alussa. Toisin kuin Mayerista, Branchista ei ole kuulunut paljoakaan alkumenestyksen jälkeen. Nyt 4. soololevyllään hän poprokkaa hittiä hakematta mutta tarttuvasti. 14 biisiä on ehkä hitusen liikaa, mutta biiseissä ei ole vikaa, kuten nimibiisi osoittaa. 

 
Leela James: Did It For Love (2017)
Vahvasti ja taitavasti tulkitseva Leela James on perinteisen r'n'b/soulin osaaja ja jatkaa laadukkaalla linjallaan myös uusimmalla levyllään. Suurimmalla osalla biiseistä James tunnustaa antaumuksella ikuista rakkauttaan miespuolista rakastaan kohtaan mutta on levyllä myös erobiisejä, kuten nimibiisi ja Don't Want You Back, eli ei Leela Jameskaan ihan kaikkea siedä.  


Tei Shi: Crawl Space (2017)
Jos James pitää yllä r'n'b/soulin perinteitä, niin Tei Shi rikkoo aktiivisesti genrerajoja. Debyyttilevyllään Tei Shi liikkuu r'n'b/soulin, unipopin ja elektronisen musiikin välillä ennakko-luulottomasti, ja levyä kuunnellessaan saa kerran jos toisenkin ”wonder what's your next move” Tei Shi, niin kuin hän itse laulaa Year 3K:llä. Videobiisi How Far antaa hyvin kuvaa siitä kuinka pitkälle Tei Shi on valmis menemään.

Little Dragon: Season High (2017)
Ruotsalaisen Little Dragonin imagoon ja musiikkiin kuuluu tietty outous, joka ei äidy kuitenkaan liian vieraannuttavaksi, eli outoilussa on mukana myös tarpeellinen määrä poppia. Viidennelle levylleen nelikko on saanut aikaiseksi niin tanssittavaa poppia (Sweet, Inner Cityn Good Lifea lainaava Push) kuin seesteisempiä tunnelmointeja (Butterflies, Don't Cry), ja lopputuloksena on kiehtova ja innostava kokonaisuus.

Vanbot: Siberia (2017)
Ruotsalaisen Vanbotin kolmoslevyllä on kiinnostava taustatarina – levy on tehty junamatkalla Moskovasta Pekingiin. Biisejä kuunnellessa voikin kuvitella matkaavansa junassa jonain aurinkoisena päivänä. Biisit ovat pääosin utuisia ja levollisia, eli vaikkapa ambient-poppia, kevyenä poikkeuksena hitusen tiukemmin elektropoppaava Collide – Krasnoyarsk.


Roland Tings: Each Moment A Diamond (2017)
Aina silloin tällöin pitää tarkistaa onko Cascine julkaissut jotain uutta kiinnostavaa. Tällä kertaa se on tehnyt niin julkaisemalla (Yhdysvalloissa) australialaisen Roland Tingsin uusimman EP:n, joka tarjoaa hyvinkin pätevää tanssittavaa koneilua. Nylon vokalisoima Higher Ground voisi toimia jopa radiosoitossa, muuten biisit ovat viileähkö mutta riittävän melodista ja sykkivää koneilua Hedonistin tavoin.

Posted in , , , , , , , , , | Leave a comment

Viikon levyt yhdellä kertaa 1

                     Brittipoppausta ja amerikanindietä
  
Tämän vuoden puolella ei ole tullut bloggailtua paljonkaan – ainoastaan kolme kertaa – eli johtopäätös olkoon, että yhteen levyyn keskittyvien levyarviointien kirjoittelu ei ole oikein lähtenyt. Koska bloggailu kuitenkin kiinnostaa ja ihan kiinnostavia ja kuunneltavia levyjäkin julkaistaan jatkuvasti, niin kehittelin tälläisen tekstityypin, jota kutsun nimellä Viikon levyt yhdellä kertaa. Ja tarkoituksena on nyt siis kerran viikossa julkaista bloggaus, jossa kerron levyistä (niin EP:istä kuin kokopitkistä) joita olen viimeisten päivien aikana kuunnellut. Tällä tavoin pääsen kirjoittamaan myös levyistä, joista ei muuten tulisi kirjoiteltua. Tästä lähtee!

The Big Moon: Love In The 4th Dimension (2017)
Big Moon on brittipoppia: kuivakkaa, kevyesti kyynistä ja ihanasti melodista kitarapoppista. Bändin debyyttilevyllä on paljon hienoja biisejä, etunenässä sinkkuina julkaistut Sucker, Cupid, Silent Movie Susie ja todella nätti Formidable, mutta myös muut biisit, kuten vaikkapa poikkeuksellisen energinen Bonfire ja kuivakkaampi The Road, ovat hyvin vahvoja esityksiä. Brittipopfanina Love In The 4th Dimensionista on helppo innostua.

Desperate Journalist: Grow Up (2017)
Big Moonin tavoin myös Desperate Journalist olisi sopinut hyvin -90-luvulle poprokkaamaan. Etenkin Jo Bevan palauttaa laulannallaan mieleen brittipoppareita, päällimmäisenä Genen Martin Rossiterin. Alkuun tuntuukin, että Bevanin laulanta onkin se mieleenjäävin asia Grow Upilla, mutta kyllä ne tummanpuhuvast poprokkaavat biisitkin paljastuvat muistettaviksi, kuten vaikkapa Be Kind ja herkkä Radiating osoittavat.  

PINS: Bad Thing (2017)
Manchesterilainen PINS  musisoi jossain Raveonettesin ja Savagesin välimaastossa, eli sen biiseistä löytyy niin retroa poprockausta kuin post-punkin sävyjä. Uusimmalla EP:llään he versioivat Joy Divisionia (Dead Souls) ja saavat vieraakseen itsensä Iggy Popin (Aggrophobe), mutta pärjäävät ehkä parhaiten poprokatessaan ihan omin avuin  tiukasti ja niukasti nimibiisillä ja All Haililla.

Club De Lay: Loviisankatu EP (2017)
Lahtelainen Club De Laykin on julkaissut vastikään EP:n, ja PINSin EP:n tavoin mukaan ei ole päätynyt yhtään ”turhaa” biisiä. Mukavan monipuolistakin meno on; kuuden biisin joukkoon mahtuu niin symppis poppis A Song, kuin kiivaammat Halo ja nimibiisi, sekä ylväästi poppaava Kite. Club De Lay on aiemminkin osannut (britti-)poprokata, mutta nyt meno on – kiitos vahvojen biisien ja niiden hyvän toteutuksen – vielä erityisempää kuin aiemmin. 

Happyness: Write In (2017)
Vaikka Happyness onkin brittibändi, niin kansallisuudestaan huolimatta se kuulostaa aivan täysin Atlantin takaiselta kitararokkibändiltä tyyliin Wilco. Mutta se ei tietenkään haittaa, etenkään jos biisit ovat näin mainioita ja levykokonaisuus ylipäätään on niin miellyttävä kuin Write In on. Sanoisin, että tämä voisi olla kesän tai ainakin kevään 2017 huoleton, ajaton ja rento poprokkilevy. Anna, Lisa Calls on levyn energisin biisi, muuten meno on suht' levollista.

Spoon: Hot Thoughts (2017)
Spoon tuntuisi olevan yksi omaleimaisimmista nykyisistä indie rock -bändeistä. Suuri kiitos menee tietenkin laulaja Britt Danielille, mutta ylipäätään bändin musisoinnissa on jotain todella innostavaa. Spoon osaa rokata, mutta tarjoaa myös jatkuvasti yllätyksiä. Hot Thoughtsilla yllätyksestä käyvät elektronisesti tanssittava Pink Up ja modernista jazzista käyvä päätösbiisi Us. Muuten bändin yhdeksänneltä levyltä löytyy takuuvarmaa Spoonia, kuten Can I Sit Next to You

NE-HI: Offers (2017)
Siinä missä Spoon on omaleimainen, niin NE-HI taas vaikuttaisi olevan melko tyypillinen USA:lainen indiebändi: rennosti ja hitusen huolimattomasti poprokkaava bändi, joka taitaa melodisen, tarttuvan ja viihdyttävän biisin teon. Kakkoslevy Offersille he ovat saaneet niitä aikaiseksi useammankin, kuten vaikkapa Buried On The Moonin, Stay Youngin ja herkemmän Everybody Warned Youn. Sinänsä Offers tarjoaa vain huoletonta ja symppistä poprokkia, mutta eihän sitä aina muuta tarvitsekaan.

Posted in , , , , , , , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.