Seesteisesti tunnelmoiden
Julkaisuvuosi:
2016
Ensikosketus: 2016
Ensikosketus: 2016
Helmeilevimmät biisit: Come
On Poet, Sweetest Grape On The Wine
Löytyykö levyhyllystä:
Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
7.0
Slow Club on
Sheffieldistä ponnistava tyttö-poika -duo, joka julkaisi elokuun
puolella neljännen levynsä. Minulla oli sellainen käsitys –
perustuen lähinnä Two Cousins -biisiin, jonka musiikkivideota tuli
katsottua aikanaan useammankin kerran – että kaksikko indiepoppaa
tarttuvasti ja iskevästi, mutta jouduin levyä kuunnellessani
muuttamaan käsitystäni. Tarttuvuus ja etenkin iskevyys on levyllä
vähissä ja pääpaino on seesteisellä ja vakavahenkisellä
tunnelmoinnilla, jossa painottuu välistä americana, välistä taas
-70-lukua/-80-luvun alkua henkivä rock/rnb/soul. Toinen osittain
vääräksi osoittautunut käsitys oli – taas perustuen lähinnä
Two Cousins -biisiin – että yhtyeen tyttö eli Rebecca Taylor
olisi päävastuussa laulamisesta. Levyllä kuitenkin myös kaksikon poika eli Charles Watson on päävokalistina puolella biiseistä,
joihin kuuluu myös raskassoutuinen videobiisi Ancient Rolling Sea. Watsonin laulamat
biisit osoittautuvat helpommin mieleenjääviksi, koska niissä
yksinkertaiset popkoukut eivät ole täysin kadoksissa. Etenkin John
Lennonin rakkauslaulut mieleen tuova Sweetest Grape On The Wine ja
kevyesti diskoileva Tattoo Of The King ovat lempeitä, haikeudestaan huolimatta hyvälle
tuulelle saavia poppauksia. Ei Taylorinkaan laulamissa biiseissä kummempaa
vikaa ole, ne vaativat vain enemmän keskittymistä siihen mitä
Taylor tarkalleen ottaen laulaakaan. Keskittynyttä kuuntelua vaatii siis mm. niin hätäisesti hölkäten etenevä videobiisi In Waves, kiinnostavan tunnelman luomisessa onnistuva Come On Poet kuin piilobiisinä levyn päättävä nimibiisi.
Kuuntelin mielenkiinnosta
myös duon aiemmat levyt, ja kyllä, oikeassa olin, aiemmilla
levyillä on ollut enemmän tarttuvuutta ja iskevyyttä, ja Taylor on
ollut päävastuussa laulamisesta, vaikka Watsonillakin on ollut
muutama soolobiisi per levy. Tyyli ei varsinaisesti kuitenkaan ole
muuttunut – aiemmillakin levyillä on herkkiä, pienemmin
toteutettuja biisejä – duo on vain sattunut tekemään
alakuloisemman, seesteisemmän ja vähemmän revittelevän levyn kuin heidän aiemmat levynsä.
Kolmoslevy olikin välistä sen verran voimallisesti poppaava ja
tunteita paisutteleva – kuten vaikkapa Suffering You, Suffering Me
osoittaa – että oikeastaan ei ole mikään ihme, jos kaksikko
halusi nyt ottaa rennommin ja lähinnä vain herkistellä ja fiilistelllä.