Tähti laskussa?
Julkaisuvuosi:
1993
Ensikosketus: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit:
That's What I Think, Broken Glass, Hat Full Of Stars
Löytyykö levyhyllystä:
Spotify, yms.
Levyn huumaavuus
Janet Jackson ei ollut
ainoa ikoninen naispoppari, joka julkaisi levyn vuonna 1986, myös
ainakin Madonna (True Blue) ja Cyndi Lauper (True Colors) julkaisivat
tuolloin omat klassikkolevynsä. Pistin molemmat kuunteluun ja
Controllin hellittämättömän tanssittamisen jälkeen etenkin True
Blue vaikutti hieman vaisulta. Lauperin True Colorskin luottaa ehkä
liikaa perinteiseen new wave-poppaukseen, vaikka sen nimibiisi onkin
upean herkkä ja versiointi
Marvin Gayen What's Going Onista on ei vain yllättävä, vaan myös
varsin toimiva. Oikeastaan True Colorsista voisi kirjoittaa
enemmänkin, mutta Lauper on tehnyt muitakin levyjä, ja minulla
heräsi mielenkiinto tarkistaa niistä yhden, nimittäin vuonna 1993 ilmestyneen Hat Full Of
Starsin, taso.
Ekalla
kuuntelukerralla tuli selväksi, että levyltä ei löydy hittejä,
ja meno on enemmänkin True Colors-surullista kuin Girls Just Wanna Have Fun-riehakasta. Tuntui
myös, että levyllä oli hieman liikaa erilaisia trendikkäitä
tuotantoratkaisuja peittämässä biisien keskinkertaisuutta. Eikä
toinen kuuntelukerta muuttanut tuntemuksia kummemmin, mutta samalla
huomasin, että kyseessä on pääosin hyvin sujuvasti kuunneltava
levy. Ainoastaan levyn keskiöstä löytyvät irkkusävyjä ja hiphopbiittiä yhdistävä Feels
Like Christmas ja kitkerä Dear John tuntuvat turhilta, muuten levyn
biisit, niin ne menevämmät kuin herkemmät, ovat antoisia. Levyn pohjavire on suht´ vakava, mutta biiseissä ja Lauperin tulkinnassa on silti myös piristävää pontevuutta. Vaikka elämä, perhetaustat, parisuhteet ja yhteiskunnan tila tuottavat surua ja huolta myös Lauperille, niin ainakin HFOS:lla hän yhä jaksaa pitää taistelumieltä yllä, vaikka osaa tuoda esiin myös pelkkää surua ja epätoivoakin, kuten vaikkapa videobiisi Who Let In The Rainissa. Sitä pontevampaa menoa löytyy taas levyn aloittavassa That's What I Thinkissä. Levyn persoonallisinta antia taas on perheväkivaltatarinan funkahtavan biitin taustoittamana kertova Broken Glass, alun herkkyydestä menopalaksi kehittyvä Someone Like Me ja rytmikkäästi vihaa vastaan taisteleva A Part Hate. Nimibiisi taas on onnistunut herkistely ja Like I Used To onnistunut nokkela poppaus.
Käsittääkseni levy ei ollut (myynti-)menestys, ja sitä eivät ole olleet myöskään Lauperin myöhemmät levyt, vaikka niin kokeellisempi Sisters Of Avalon (1996) kuin dancediscoileva Bring Ya To The Brink ovat parin kuuntelukerran perusteella hyvin onnistuneita. Menestymättömyys ei tietenkään tarkoita, etteikö Lauper olisi kiinnostava artisti. SItä hän on, myös tällä levyllä.