Archive for syyskuuta 2015

#448 JR JR

                        Veikeyttä ja kaihoa


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Caroline, Listening to Outkast, June 23, 2014
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   6.5

Dale Earnhardt Jr. Jr. on nykyään pelkkä JR JR. Musiikin puolesta duo ei ole kummemmin muuttunut eli Passion Pitin mieleen tuovaa leijuvaa, veikeyttä ja kaihoa yhdistelevää tarttuvaa poppausta on tarjolla tällä kolmannellakin levyllä. Muutaman kuuntelun jälkeen tosin tuntuu, että levy ei ole aivan yhtä hyvä kokonaisuus kuin kahden vuoden takainen The Speed Of Light, mutta hyviä kertosäkeitä ja onnistunutta surkuvibojen ilmaisua levyllä kyllä piisaa. Caroline on hyvä esimerkki ensimmäisestä ja James Dean toisesta, videobiisi Gonessa kumpikin asia yhdistyy. Päätösbiisi Listening to Outkast, June 23, 2014 taas ansaitsee maininnan ihan nimensä takia, mutta toimii rennossa vieraantuneisuudessaan hyvänä vastapainona muun levyn perinteisemmälle poppaukselle.   

Joshua Eppstein ja Daniel Zott osaavat siis yhä loistavahkojen indie-elektropoppausten teon, mutta alkupuoli on ehkä vähän liiankin hitikäs ja lopussa tarmokasta poppausta vesitetään liikaa raukeilla viboilla. Hyvin JR JR kuitenkin edustaa modernia USA:laista 2010-luvun indiepoppia.

Posted in , , , , | Leave a comment

#447 Superhighways

                         Ärtymystä ja iloa


Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 200?
Helmeilevimmät biisit: Unwanted, New Horizons, Cold Feet
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   5.8

New Order on palannut, ja se on oiva tekosyy kuunnella taas sen kosketinsoittajan ja rumpalin, siis Gillian Gilbertin ja Stephen Morrisin, oman projektin, Other Twon, kakkoslevyä, vuoden 1999 Superhighwaysia. Kaksistaan – muutamalla biisillä lauluvastuussa tosin on Melanie Williams niminen tuntemattomuus eikä Gilbert – he saivat aikaan, Rumban sanoin ”sisäsiistiä ja maanjäristyksetöntä elektropoppia”, tosin ihan kädenlämpöistä heidän musansa ei kumminkaan ole, itse tunnen niin ärtymystä kuin iloakin levyä kuunnellessa.

Ärtymystä tuottaa levyn levoton alku – etenkin drum 'n' bassilla kikkaileva klubityylittely One Last Kiss, jossa on ihan kamalat vokaalit – ja ihan kiva loppu, iloa levyn levollisesti ja kirkkaasti poppaava keskivaihe. Triphoptunnelmointi Voytek, ihana ”voi sua raasua”-poppaus Unwanted, syvemmästä koneilusta tarttuvaan kertosäkeeseen siirtyvä nostattava New Horizons, lempeä Cold Feet ja ambienthämyily The Grave tarjoavat hyvinkin onnistuneen 20 minuuttisen. Mutta alun ja lopun voi siis skipata. Valitettavasti levyn videobiisi You Can Fly on niitä skippibiisejä, mutta ei voi mitään.

Posted in , , , | Leave a comment

#446 Fading Daylight, Bright Nights

                  Viileän kiihkeää poppausta


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Heartbeat, Watching Stars, Dive The Ocean
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   8.5

Suomalaisen Waves Of The Echon kesällä digitaalisesti julkaistu debyytti on hieno levy, jota kuunnellessa voi helposti kuvitella itsensä kuljeskelemassa yön viileydessä suurkaupungin kaduilla tai vaikkapa ajamassa moottoritiellä suurten tunnekuohujen vallassa. Levyn yhdeksän biisiä tarjoavat viileän kiihkeää ja ylvästä poppausta, jossa synapop ja post-punk yhdistyvät saumattomasti, ja lopputulos on hyvin huumava, kaunis ja 80-lukua henkivä. Videobiisi Dream Street on hyvä, mutta parempaakin levyllä on tarjolla, vaikkapa Heartbetin tarttuva poppaus, Watchin Starsin tähtiin kurottelu, Simonen ja Why Do You Loven kohtalokas tanssittavuus ja Dive The Oceanin kaunis kuulaus. Jos pidät Killersistä tai kotoisasta Wendsistä, niin tämäkin voi kolahtaa. Minulle ainakin kolahti.

Posted in , , | Leave a comment

#445 California Nights

                         Iskevää poppausta


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: When Will I Change, California Nights, Run Through My Head
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.9
Juuri uuden levynsä julkaissut Lana Del Rey ei ole ainoa, joka laulaa onnettomasta elämästä Kaliforniassa. Myös Best Coast tekee niin, duo tekee sen vain paljon ripeämmin ja iskevämmin, ja näin ollen ainakin minulle helpommin avautuvasti. Kolmannella kokopitkällään Bethany Cosentino ja Bobb Bruno ovat aiempaa jäntevämpiä ja suoraviivaisempia, suorastaan hitikkäitä. Cosentinon tekstit ja laulu ja Brunon ärhäkät kitarat tuovat menoon kuitenkin sopivasti angstista asennetta, joten mistään massojen tavoittelusta Best Coastia ei voi syyttää, vaikka biisi jos toinenkin tarjoaa päähän iskeytyviä kertosäkeitä ja laulu- ja kitaramelodioita, ja tarttuvuutta siis piisaa. Biisistä toiseen meno pysyy ärhäkkänä ja pontevana, mutta samalla hallittuna ja virtaviivaisena. Oikeastaan ainoastaan vahvasti tunnelmoiva nimibiisi ja kitaroita säästävä lopetusbiisi Wasted Time tarjoavat muuta kuin tiukkaa poprokkausta, joten pari biisiä olisi ehkä voinut jättää levyltä poiskin. Mutta laatu pysyy kyllä vahvana heti aloitusbiisi Feeling Ok:sta lähtien.

Posted in , , , | Leave a comment

#444 Ritual In Repeat

                        Taas retropopataan


Julkaisuvuosi: 2014
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Never Work For Free, Needle And A Knife
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                    5.6

Retrosti indiepoppaava Tennis julkaisi kolmannen levynsä viime vuonna, vaikkakin epäilen, että Euroopassa se julkaistiinkin vasta tämän vuoden puolella. Ainakin Spotifyhin se ilmestyi vasta huhtikuussa, jos muistan oikein. Ekoilla kuuntelukerroilla, jotka siis tapahtuivat jo ennen kesää, levy ei täysin avautunut, ja jäin kaipaamaan duon kakkoslevyn, Young And Oldin, tarttuvuutta ja menevyyttä. Kesän ja nyt syksyn alun aikana levy on avautunut sen verran, että voin todeta levyn alun olevan oikein vahvan: kakkosbiisi Never Work For Free on levyn menevintä, tarttuvinta ja ihaninta antia ja sitä seuraavat Needle And A Knife ja I'm Callin' ovat varsin sävykkäitä ja melodisia lempeämpiä poppauksia, vaikka jälkimmäiseen hiipii myös hitunen kireyttä biisin aikana. Alun jälkeen levyä vaivaa lievä keskinkertaisuus ja epätasaisuus, vaikka  Alaina Mooren raukeanlempeässä tulkinnassa ei valitettavaa olekaan. Ja kyllähän Tennis kuulostaa todella miellyttävältä hieman keskinkertaisimmillakin biiseillä, kuten vaikkapa This Isn't My song ja levyn päättävä Meter And Line todistavat. Mutta, mutta... enemmän menoa ja pontevampaa rummutusta seuraavalle levylle, kiitos.

Posted in , , , | Leave a comment

#443 The Switch

                          Sielukas ja tyylikäs


Julkaisuvuosi: 2015
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: Good Friend, Distance, Believer
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.


Levyn huumaavuus
                                   8.4
Viime viikolla oltiin vielä vanhojen levyjen parissa, mutta nyt siirrytään uusiin levyihin, joista ensimmäisenä käsittelyvuorossa on New Yorkissa asustavan Emily Kingin kakkoslevy, The Switch. Kyseessä on varsin tyylikkäästi soulpoppaava levytys, jolta kuuluu että trendien seurailu ja hittien haku ei ole ollut Kingillä ja hänen tuottajallaan ensimmäisenä mielessä, vaikka tarttuvuutta ja viehkeyttä levyltä löytyykin runsaasti niin tulkinnan, tekstien kuin musiikillisen toteutuksen osalta.

Teksteistä tulee esiin, että King on kokenut takapakkeja ja pettymyksiä – ehkäpä myös urallaan; onhan hänen ekasta levystään, enemmän trendien mukana kulkevasta ja hittejä hakevammasta East Side Storysta (2007) jo kahdeksan vuotta – mutta on vielä kykenevä unelmoimaan, tarttumaan toimeen ja ehkäpä jopa uskomaan toiseen ihmiseen. Huonoa kohtelua hän ei kuitenkaan enää siedä, kuten videobiisi The Animals ja nimibiisi osoittavat.

Kingin tekstit siis kannustavat kuuntelemaan ja ovat tärkeä osa biisien viehätystä, mutta onneksi myös biisit sävellyksinä ja niiden toteutus on tekstien tasolla. Biisillä jos toisellakin on hienoja kohtia: Good Friendin ja jo mainitun The Animalsin lopun maukas kitarointi, Already Theren Burt Bacharach-torvet, Distancen keskelle ilmestyvä kaikuinen kuoro... Esimerkkejä on monia. Hienot yksityiskohdat olisivat tietenkin vain hukattu mahdollisuus, jos King ei olisi niin hieno tulkitsija omille biiseilleen kuin hän on. Lopputuloksena on rentouttava, ajaton levy, jossa on sopivassa määrin niin herkkyyttä kuin rytmikkyyttä.

Posted in , , , | Leave a comment

#442 Hat Full of Stars

                             Tähti laskussa?

Julkaisuvuosi: 1993
Ensikosketus: 2015
Helmeilevimmät biisit: That's What I Think, Broken Glass, Hat Full Of Stars
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                   7.3

Janet Jackson ei ollut ainoa ikoninen naispoppari, joka julkaisi levyn vuonna 1986, myös ainakin Madonna (True Blue) ja Cyndi Lauper (True Colors) julkaisivat tuolloin omat klassikkolevynsä. Pistin molemmat kuunteluun ja Controllin hellittämättömän tanssittamisen jälkeen etenkin True Blue vaikutti hieman vaisulta. Lauperin True Colorskin luottaa ehkä liikaa perinteiseen new wave-poppaukseen, vaikka sen nimibiisi onkin upean herkkä ja versiointi Marvin Gayen What's Going Onista on ei vain yllättävä, vaan myös varsin toimiva. Oikeastaan True Colorsista voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta Lauper on tehnyt muitakin levyjä, ja minulla heräsi mielenkiinto tarkistaa niistä yhden, nimittäin vuonna 1993 ilmestyneen Hat Full Of Starsin, taso.

Ekalla kuuntelukerralla tuli selväksi, että levyltä ei löydy hittejä, ja meno on enemmänkin True Colors-surullista kuin Girls Just Wanna Have Fun-riehakasta. Tuntui myös, että levyllä oli hieman liikaa erilaisia trendikkäitä tuotantoratkaisuja peittämässä biisien keskinkertaisuutta. Eikä toinen kuuntelukerta muuttanut tuntemuksia kummemmin, mutta samalla huomasin, että kyseessä on pääosin hyvin sujuvasti kuunneltava levy. Ainoastaan levyn keskiöstä löytyvät irkkusävyjä ja hiphopbiittiä yhdistävä Feels Like Christmas ja kitkerä Dear John tuntuvat turhilta, muuten levyn biisit, niin ne menevämmät kuin herkemmät, ovat antoisia. Levyn pohjavire on suht´ vakava, mutta biiseissä ja Lauperin tulkinnassa on silti myös piristävää pontevuutta. Vaikka elämä, perhetaustat, parisuhteet ja yhteiskunnan tila tuottavat surua ja huolta myös Lauperille, niin ainakin HFOS:lla hän yhä jaksaa pitää taistelumieltä yllä, vaikka osaa tuoda esiin myös pelkkää surua ja epätoivoakin, kuten vaikkapa videobiisi Who Let In The Rainissa. Sitä pontevampaa menoa löytyy taas levyn aloittavassa That's What I Thinkissä. Levyn persoonallisinta antia taas on perheväkivaltatarinan funkahtavan biitin taustoittamana kertova Broken Glass, alun herkkyydestä menopalaksi kehittyvä Someone Like Me ja rytmikkäästi vihaa vastaan taisteleva A Part Hate. Nimibiisi taas on onnistunut herkistely ja Like I Used To onnistunut nokkela poppaus.
 
Käsittääkseni levy ei ollut (myynti-)menestys, ja sitä eivät ole olleet myöskään Lauperin myöhemmät levyt, vaikka niin kokeellisempi Sisters Of Avalon (1996) kuin dancediscoileva Bring Ya To The Brink ovat parin kuuntelukerran perusteella hyvin onnistuneita. Menestymättömyys ei tietenkään tarkoita, etteikö Lauper olisi kiinnostava artisti. SItä hän on, myös tällä levyllä.

Posted in , , | Leave a comment

#441 Control

                   Poptähden itsenäistyminen


Julkaisuvuosi: 1986
Ensikosketus: 201?
Helmeilevimmät biisit: Nasty, You Can Be Mine, When I Think Of You
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus

                                   8.9

Blogi palaa kesätauolta! Perusmeno päällä eli kaksi kirjoitusta per viikko, kunnes kirjoitusinto hieman laantuu. Intoa riittää varmastikin ainakin muutaman viikon ajan; kesällä tuli kuunneltua innostavia levyjä, ja varmastikin lähiviikkoina julkaistaan uuttakin mielenkiintoa herättävää musiikkia.

Kesän kovimpia musiikillisia uutisia oli ainakin minulle Janet Jacksonin paluu, ja hänen paluu sai minut palaamaan hänen aiemman tuotantonsa äärelle, josta saa hyvän ja kattavan kuvan vaikkapa lukemalla tämä Nuorgamin juttu. Oma kiinnostukseni Ms. Jacksonin tuotantoon kohdistuu lähinnä hänen klassisimpiin levyihinsä eli Controlliin, Rhythm Nation 1814:n, janet.:iin ja The Velvet Ropeen, ja niistä kuunteluun meni nyt ainoastaan ensinnä mainittu, koska se ei kärsi muiden mainittujen levyjen riivauksista, eli interludeista ja liiallisesta kestosta.

Control on levy, jolla Jackson esittelee itsensä: hän on nuori nainen aikuisuuden kynnyksellä, valmiina olemaan itsenäinen, päättäväinen ja määrätietoinen, valmiina olemaan valovoimainen poptähti. Ja aidon poptähden tavoin Jackson ei vain laula biisejä kiltisti alusta loppuun, vaan erilaiset biiseille ripotellut naurahdukset ja äännähdykset tuovat esiin hänen leikkisyyttään ja asennettaan. Janet Jackson ei ole vain laulaja, vaan persoona. Mutta kyllä ne biisitkin sieltä löytyvät. You Can Be Mine, Nasty ja What Have You Done For Me Lately tanssittavat armoa antamatta, When I Think Of You on ihana poppaus, The Pleasure Principle todistaa että parisuhteen päättymistä voi käsitellä menevän sensuellistikin ja levyn päättävät Let's Wait Awhile ja Funny How Time Flies (When You're Having Fun) toimivat tervetulleena vastapainona muiden biisien rytmikkäälle etenemiselle ja vihjaavat onnistuneesti Jacksonin tulevien levyjen aistillisemmasta menosta. Kaiken kaikkiaan Control on nuoren poptähden sopivan viaton ja energinen levy. Mitähän kuukauden päästä julkaistava Unbreakable tuo tullessaan?

Posted in , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.