Enpäs laitakaan tähän kuvaa itsestäni hähähähä.
Olen huono kuuntelemaan uutta
musiikkia. Jokseenkin systemaattisesti olen yrittänyt seurata vuoden levytarjontaa tasaisin väliajoin, mutta
todellisuudessa pystyn muodostamaan mielipiteeni vasta vuosien
jälkeen. Kaipa kaikessa taiteessa on näin, joskin seuraan uusien
elokuvien kenttää huomattavasti tarkemmin kuin uuden musiikin
kenttää. Olenkohan kuunnellut edes sataa uutta albumia tänä
vuonna? Se on aika vähän, kun kuunneltujen (itselleni) uusien
albumien ja kokoelmien määrä noin yleisesti on väliltä 350-400.
Todennäköisesti jo vuoden päästä
tämä lista näyttäisi hyvin erilaiselta.
Joka tapauksessa jonkinlaisen top
kympin olen saanut aikaiseksi ja kaikki ovat oikein hyviä plattoja.
Levyt ovat pääasiassa tunnettua populaarimusiikkia, koska obskuuri
kama, joka on kai enemmän heiniäni tämänkin blogin puitteissa,
putkahtaa tietoisuuteni aika lailla myöhässä.
Vuosi oli myös jossain määrin
pettymysten täyttämä. Uusin My Bloody Valentine oli innotonta
munanvatkausta eikä David Bowien The Next Day jaksanut innostaa,
vaikka kasvoikin lisäkuunteluilla hieman. Uusin Nick Cave & the
Bad Seeds -plätty olisi kaivannut hieman lisäenergiaa tai
-romantiikkaa myös. Jex Thothinkaan uusin ei jaksanut innostaa
samalla tavalla kuin ensimmäinen albumi, vaikkakin ihan
kuunneltavasta levystä siinäkin oli kyse.
Radiopuhelinten uusin levy oli mainio,
mutta kärsi vertailussa aikaisemman, mestarillisen Rakastaa sinua
-albumin kanssa. Muita artisteja, joilla olisi albumiensa perusteella
ollut mahdollista päästä albumilistalle, mutta eivät kuitenkaan
nyt yltäneet: Sally Shapiro, Bombino, Church of Misery, Paperi-T &
Khid (tämän jätin ulos vain siksi, että päätin, että en ota
EP:itä listalle), J. Karjalainen, Matti Johannes Koivu ja
Paavoharju. Ruger Hauerin Ukrainan kanssa on vähän siinä ja siinä.
Muutamia artisteja, joiden uusimpia levyjä en ehtinyt kuunnella tarpeeksi hyvin tätä listausta ennen: Death Grips, Goldfrapp, Oranssi Pazuzu, Gazellit, Queens of the Stone Age, Matana Roberts, Peter Brötzmann.
Jätin klassisen musiikin tällä erää pois kokonaan.
Vuoden parhaiden biisien valinta on
minulle todella vaikeaa, joten olen tyytynyt siinä kohtaa
valitsemaan vain yhden biisin jokaiselta listallani olevalta levyltä.
Jos tekisin toisin, Iisan Perjantai ja Rätön & Lehtisalon
Spiritismi olisivat mukana.
Vuodet parhaat levyt:
Jon Hopkins – Immunity
Vuoden kirkkaasti paras levy. Elämme
postmodernia koneaikaa ja silloin vaikuttaa yhä enemmän siltä,
että juuri konemusiikki voi tavoittaa eksistentialistisen tyhjyyden
tunteen koskettavasti ja totaalisesti. Yksi parhaista viime
vuosien levyistä yleensäkin.
Danny Brown – Old
Vuoden kirkkaasti toiseksi paras levy. Danny Brownin Old on röyhkeä, täyteen ahdettu ja perseitä potkiva
hipedihoppilevy, jonka rakenne (hitaammasta tunnelmoinnista
biletykseen eikä toisinpäin) on yksinkertainen, mutta tehokas.
Useimmille varmaankin Run the Jewelsin tuotos oli kovinta shittiä
ikinä, mutta itse poimin mieluummin tämän Brownin oudon
sillisalaatin.
Tuuttimörkö – On totta
Kolmanneksi vuoden paras kotimainen
levy. Suomalainen hiphop elää ja voi hyvin edelleen ja Tuuttiksen
alkuvuodesta ulos pölähtänyt On totta on ehkä raikkain esimerkki
siitä. Kokonaisuus ei ole täydelliseksi hiottu, mutta jos albumi
sisältää biisejä kuten Pitkät vitut blogosfääriin, Totuus, Mä
kävelen tätä kävelyä, Lurjus ja Kantaa ottava kappa le, ei sitä
oikein kehtaa moittiakaan.
Loput aakkosjärjestyksessä:
Congo Natty - Jungle Revolution
Euro Crack - H U U M E
The Flaming Lips - The Terror
Julia Holter - Loud City Song
Melt-Banana – Fetch
Janelle Monáe - The Electric Lady
Pet Shop Boys – Electric
Muutama sana näistä: Heinäkuussa ilmestynyt Jungle Revolution oli tämän vuoden kesälevy, vaikka sisältö onkin painavaa. Jungle elää! Euro Crackin kohdalla on paljon moitittu Julma-Henrin flow'ta, mutta mielestäni tyyppi ei ole yrittänytkään tehdä täydellistä rap-lyriikkaa tässä. Duon henki on ollut pikemminkin tunnustuksellinen ja kiihkeä kuin loppuunhiotun särmätön. Albumin taustat ovat tietysti huikeita ja suurin syy sen pääsylle top kymppiin. The Flaming Lipsistä en yleensä pidä, mutta The Terror tuntui vihdoin siltä, että bändissä on sitä psykedeliaa mitä siinä on aina mainostettukin olevan. Suosikkialbumini yhtyeeltä. Loud City Song ei ole täydellinen levy, mutta Julia Holterin ääni ja joidenkin kappaleiden loppuun hiottu täydellisyys korvaavat sen. Melt-Bananan Fetch on hämmästyttävän tasavahva albumi näin pitkän tauon jälkeen ja oli pitkään ehdokas kolmen kärkeen. Janelle Monáen The Electric Lady on yhtä epätasainen, mutta parhaimmilta kohdiltaan sitten yhtä huikaisevakin kuin edeltäjänsä Arch-Android. Electric taas oli vuoden todellinen yllättäjä. Näin uudistutaan tyylikkäästi, vaikkei uutta luotaisikaan.
Vuoden parhaat biisit:
Jon Hopkins – Collider
Collider on albumin neljäs kappale. Jos sen päättyessä ei Hopkinsin taideteos ole ehtinyt vakuuttaa, on parasta vain luovuttaa. Se on koko hienon levyn sydän.
Danny Brown - Red 2 Go
Tämä levy on ennemminkin
äänimellakkakokonaisuus, mutta on tämä biisikin kiva.
Tuuttimörkö – Pitkät vitut blogosfääriin
Tässäkin tapauksessa vaikeaa poimia
vain yhtä hyvää. Otetaan sitten tällainen kivan funk ja kepeä kesäkappale, joka palauttaa tällaisen blogikirjoittelijankin maan pinnalle.
Ja loput:
Congo Natty - Revolution
Euro Crack - A N N A L I L J A
The Flaming Lips - You Lust
Julia Holter - Maxim's I
Melt-Banana – Candy Gun
Janelle Monáe - Primetime
Pet Shop Boys – Axis