Archive for joulukuuta 2013

Vuoden 2013 parhaat - Mikon valinnat

Enpäs laitakaan tähän kuvaa itsestäni hähähähä.

Olen huono kuuntelemaan uutta musiikkia. Jokseenkin systemaattisesti olen yrittänyt seurata vuoden levytarjontaa tasaisin väliajoin, mutta todellisuudessa pystyn muodostamaan mielipiteeni vasta vuosien jälkeen. Kaipa kaikessa taiteessa on näin, joskin seuraan uusien elokuvien kenttää huomattavasti tarkemmin kuin uuden musiikin kenttää. Olenkohan kuunnellut edes sataa uutta albumia tänä vuonna? Se on aika vähän, kun kuunneltujen (itselleni) uusien albumien ja kokoelmien määrä noin yleisesti on väliltä 350-400.

Todennäköisesti jo vuoden päästä tämä lista näyttäisi hyvin erilaiselta.

Joka tapauksessa jonkinlaisen top kympin olen saanut aikaiseksi ja kaikki ovat oikein hyviä plattoja. Levyt ovat pääasiassa tunnettua populaarimusiikkia, koska obskuuri kama, joka on kai enemmän heiniäni tämänkin blogin puitteissa, putkahtaa tietoisuuteni aika lailla myöhässä.

Vuosi oli myös jossain määrin pettymysten täyttämä. Uusin My Bloody Valentine oli innotonta munanvatkausta eikä David Bowien The Next Day jaksanut innostaa, vaikka kasvoikin lisäkuunteluilla hieman. Uusin Nick Cave & the Bad Seeds -plätty olisi kaivannut hieman lisäenergiaa tai -romantiikkaa myös. Jex Thothinkaan uusin ei jaksanut innostaa samalla tavalla kuin ensimmäinen albumi, vaikkakin ihan kuunneltavasta levystä siinäkin oli kyse.

Radiopuhelinten uusin levy oli mainio, mutta kärsi vertailussa aikaisemman, mestarillisen Rakastaa sinua -albumin kanssa. Muita artisteja, joilla olisi albumiensa perusteella ollut mahdollista päästä albumilistalle, mutta eivät kuitenkaan nyt yltäneet: Sally Shapiro, Bombino, Church of Misery, Paperi-T & Khid (tämän jätin ulos vain siksi, että päätin, että en ota EP:itä listalle), J. Karjalainen, Matti Johannes Koivu ja Paavoharju. Ruger Hauerin Ukrainan kanssa on vähän siinä ja siinä.

Muutamia artisteja, joiden uusimpia levyjä en ehtinyt kuunnella tarpeeksi hyvin tätä listausta ennen: Death Grips, Goldfrapp, Oranssi Pazuzu, Gazellit, Queens of the Stone Age, Matana Roberts, Peter Brötzmann.

Jätin klassisen musiikin tällä erää pois kokonaan.

Vuoden parhaiden biisien valinta on minulle todella vaikeaa, joten olen tyytynyt siinä kohtaa valitsemaan vain yhden biisin jokaiselta listallani olevalta levyltä. Jos tekisin toisin, Iisan Perjantai ja Rätön & Lehtisalon Spiritismi olisivat mukana.

Vuodet parhaat levyt:

Jon Hopkins – Immunity

Vuoden kirkkaasti paras levy. Elämme postmodernia koneaikaa ja silloin vaikuttaa yhä enemmän siltä, että juuri konemusiikki voi tavoittaa eksistentialistisen tyhjyyden tunteen koskettavasti ja totaalisesti. Yksi parhaista viime vuosien levyistä yleensäkin.





Danny Brown – Old

Vuoden kirkkaasti toiseksi paras levy. Danny Brownin Old on röyhkeä, täyteen ahdettu ja perseitä potkiva hipedihoppilevy, jonka rakenne (hitaammasta tunnelmoinnista biletykseen eikä toisinpäin) on yksinkertainen, mutta tehokas. Useimmille varmaankin Run the Jewelsin tuotos oli kovinta shittiä ikinä, mutta itse poimin mieluummin tämän Brownin oudon sillisalaatin.



Tuuttimörkö – On totta

Kolmanneksi vuoden paras kotimainen levy. Suomalainen hiphop elää ja voi hyvin edelleen ja Tuuttiksen alkuvuodesta ulos pölähtänyt On totta on ehkä raikkain esimerkki siitä. Kokonaisuus ei ole täydelliseksi hiottu, mutta jos albumi sisältää biisejä kuten Pitkät vitut blogosfääriin, Totuus, Mä kävelen tätä kävelyä, Lurjus ja Kantaa ottava kappa le, ei sitä oikein kehtaa moittiakaan.



Loput aakkosjärjestyksessä:

Congo Natty - Jungle Revolution
Euro Crack - H U U M E
The Flaming Lips - The Terror
Julia Holter - Loud City Song
Melt-Banana – Fetch
Janelle Monáe - The Electric Lady
Pet Shop Boys – Electric

Muutama sana näistä: Heinäkuussa ilmestynyt Jungle Revolution oli tämän vuoden kesälevy, vaikka sisältö onkin painavaa. Jungle elää! Euro Crackin kohdalla on paljon moitittu Julma-Henrin flow'ta, mutta mielestäni tyyppi ei ole yrittänytkään tehdä täydellistä rap-lyriikkaa tässä. Duon henki on ollut pikemminkin tunnustuksellinen ja kiihkeä kuin loppuunhiotun särmätön. Albumin taustat ovat tietysti huikeita ja suurin syy sen pääsylle top kymppiin. The Flaming Lipsistä en yleensä pidä, mutta The Terror tuntui vihdoin siltä, että bändissä on sitä psykedeliaa mitä siinä on aina mainostettukin olevan. Suosikkialbumini yhtyeeltä. Loud City Song ei ole täydellinen levy, mutta Julia Holterin ääni ja joidenkin kappaleiden loppuun hiottu täydellisyys korvaavat sen. Melt-Bananan Fetch on hämmästyttävän tasavahva albumi näin pitkän tauon jälkeen ja oli pitkään ehdokas kolmen kärkeen. Janelle Monáen The Electric Lady on yhtä epätasainen, mutta parhaimmilta kohdiltaan sitten yhtä huikaisevakin kuin edeltäjänsä Arch-Android. Electric taas oli vuoden todellinen yllättäjä. Näin uudistutaan tyylikkäästi, vaikkei uutta luotaisikaan.

Vuoden parhaat biisit:

Jon Hopkins – Collider

Collider on albumin neljäs kappale. Jos sen päättyessä ei Hopkinsin taideteos ole ehtinyt vakuuttaa, on parasta vain luovuttaa. Se on koko hienon levyn sydän.


Danny Brown - Red 2 Go

Tämä levy on ennemminkin äänimellakkakokonaisuus, mutta on tämä biisikin kiva.



Tuuttimörkö – Pitkät vitut blogosfääriin

Tässäkin tapauksessa vaikeaa poimia vain yhtä hyvää. Otetaan sitten tällainen kivan funk ja kepeä kesäkappale, joka palauttaa tällaisen blogikirjoittelijankin maan pinnalle.


Ja loput:

Congo Natty - Revolution
Euro Crack - A N N A L I L J A
The Flaming Lips - You Lust
Julia Holter - Maxim's I
Melt-Banana – Candy Gun
Janelle Monáe - Primetime
Pet Shop Boys – Axis

Posted in , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Vuoden 2013 parhaat - Jarmon valinnat

Juu terve vaan!

Vuosi 2013 oli minulle veteraanien ja comebackien aikaa. Ainakin The Pastels, My Bloody ValentinePrefab Sprout, Saturday Looks Good to Me sekä Mazzy Star palasivat enemmän tai vähemmän sykähdyttävästi ja Yo La Tengo, The National sekä Low todistivat, ettei pop ole pelkästään nuorten sällien laji.


Tulokkaista parhaat löytyivät indie pop -osastolta: Joanna Gruesomen ja varsinkin The Spook Schoolin debyyteistä on ollut syksyn ja alkutalven aikana paljon iloa!

Suomessa New Tigers jatkaa vakuttaavalla tasolla, Stache sai vihdoinkin mainion esikoisensa julkaistua ja Maakuntaradio sekä Särkyneet käyvät esimerkeistä punkimman osaston onnistujista. Särkyneiden Kaupungin kutsu olisi ehdottomasti sekä albumi- että biisisarjassa topkolmosesssa, ellei sekä biisiä että levyä olisi julkaistu aivan viime vuoden loppumetreillä.

Paljon on varmasti kaikkea jännää jäänyt kuulematta, kokematta ja näkemättä, mutta listataanpa nyt silti.

Vuoden parhaat levyt:

1. Yo La Tengo - Fade
Maailman paras bändi, vuoden ylivoimaisesti paras levy, elämäni ihanin keikka. Lokakuussa kirjoittelin muutaman sanan verran enemmänkin tästä mestariteoksesta. 







2. The National - Trouble Will Find Me
Trouble Will Find Me -albumin saama nihkeähkö vastaanotto yllätti, sillä pidin sitä jo ensikuulemalta selkeästi High Violet -edeltäjää parempana. Kuten The Nationalin levyillä on tapana, Trouble Will Find Me on kasvanut kuunteluiden myötä entisestään.

Vuonna 2013 olen innostunut punaviinistä ja ollut perjantaisin liian väsynyt lähteäkseni mihinkään. Myös näistä syistä Trouble Will Find Me on vuoden toiseksi paras levy.


3. Crocodiles - Crimes of Passion
Perjantain jälkeen tulee aina lauantai. Lauantaisin ihminen tarvii levyjä, jotka saavat jalan vipattamaan, hymyn kasvoille ja huolet huomiselle - Crimes of Passion on tällainen levy. Tästä levystä kirjoitin muutaman sanan syyskuussa.






Loppukymmenikkö muodostuu näistä mainioista levyistä:
4. My Bloody Valentine - m b v
5. Saturday Looks Good to Me - One Kiss Ends It All
6. Prefab Sprout - Crimson/Red
7. The Spook School - Dress Up
8. The New Tigers - The Badger
9. Kurt Vile - Wakin on a Pretty Daze
10. The Pastels - Slow Summits

Vuoden parhaat biisit:

1. Yo La Tengo - Ohm
Kun noin 30 vuoden uran aikana kertynyt osaaminen, viisaus ja  näkemys tiivistetään yhdeksi popkappaleeksi, se kuulostaa tältä.



2. The Pastels - Check My Heart
Maailmani on jälleen yhtä täydellistä popbiisiä rikkaampi. Kun noin 30 vuoden uran aikana kertynyt osaaminen, viisaus ja näkemys tiivistetään yhdeksi popkappaleeksi, se voi kuulostaa myös tältä.



3. Prefab Sprout - Adolescence
Adolescence taitaa olla vuoden koskettavin kappale. Lisäksi biisi kuulostaa siltä, kuin se olisi siirretty aikakoneella nykypäivään suoraan vuodesta 1985. Näinä Yeezuksien aikana se on ihana asia. Kun noin 30 vuoden uran aikana kertynyt osaaminen, viisaus ja näkemys tiivistetään yhdeksi popkappaleeksi, se voi kuulostaa tältäkin.



Myös nämä seuraavat biisit ovat vuoden parhaita:
4. The National - Pink Rabbits
5. Amor de Dias - Day
6. Crocodiles - She Splits Me Up
7. Daft Punk - Get Lucky
8. The Spook School - I'll Be Honest
9. Kurt Vile - Wakin on a Pretty Day
10. Stache - Still and Sound

Posted in , , , , , , , | 1 Comment

Vuoden 2013 parhaat - Juhon valinnat

Tervehdys kaikille.


Niputamme tällä viikolla tuttuun tapaan yhteen vuoden parhaat levyt ja biisit. Ensimmäisenä listaamaan pääsee Juho.

Vuosi 2013 alkaa olla pikkuhiljaa taas loppusuoralla. Tänäkin vuonna on tullut kuunneltua uutta musiikkia suhteellisen paljon. Siis tosi paljon. Tuntuu taas ettei millään kerkeä edes tutustua kaikkiin kiinnostaviin uusiin levyihin.

Minä (joka en ole oikein koskaan niin kostunut rap-musiikista) ihastuin yllättäen tänä vuonna toden teolla muutamaan loistavaan rap-levyyn. Tein myös paljon uusia musiikillisia aluevaltauksia, tutustumalla muun muassa Bill Callahanin, Flying Lotuksen, Boards of Canadan ja monien muiden hienojen artistien musiikkiin.

Helsinkiin alkuvuodesta muutettuani elämäni muuttui täysin. Mä oon alkanu kulkemaan keikoilla vähän väliä! Vuoden parhaan yksittäisen keikan tittelistä kilpailevat Palma Violetsin Rock the Beach -rykäisy ja The Nationalin jäähallikeikka. Hieno fiilis oli kans nähdä Josh Homme eka kertaa ihka oikeasti livenä, samalla kun kuuma hiekka poltti Hietsussa tiukasti varpaita.

Stadissa oli hieno ja lämmin kesä. Tapasin paljon uusia ihmisiä ja pääsin tekemään niitä asioita mistä tykkään.

Siinäpä ytimekkäästi mun vuosi. Btw, mulle ei oo ikinä tuottanu vaikeuksia pistää levyjä ja biisejä järjestykseen. Näin ei käynyt myöskään tänä vuonna. Tässä siis vuoden parhaat levyt ja biisit!



Vuoden parhaat levyt

1. Suede - Bloodsports

Vuoden comeback, vuoden yllätys, vuoden levy.

Vaikka B. Butler ei bändissä enää vaikutakkaan, teki Suede parhaan levynsä vuosikymmeneen. Ällistyttävän monta täysosumaa sattunut samalle levylle. Tätä brittipoppi on parhaimmillaan. Mun ylivoimaisesti pyöritetyin albumi vuonna 2013.





2. Disclosure - Settle

Kesähän siinä taisi vierähtää tätä levyä kuunnellessa. 

Disclosuren Settle oli kaikin puolin todella tervetullut albumi. Freesi, eloisa ja mukaansatempaava tanssilevy briteistä ei olisi voinut paremmin sopia meikäläisen viime kesään. On mainiota nähdä, että nuoremmasta sukupolvestakin löytyy näin lahjakkaita ja tyylitajuisia musaneropatteja.



3. Bill Callahan - Dream River

Ennen vuotta 2013 en ollut pihaustakaan ikinä Bill Callahania kuunnellut. Tän vuotinen Dream River todisti, että aika paljosta olen tainut jäädä paitsi. Uutuuslevy on mietteliäs, hauska ja sympaattinen pläjäys hellyyttävällä Callahanin baritooni-mörinällä varustettuna.

Tarkkaavaiset voivat huomata hengenheimolaisuutta ainakin The Nationalin kanssa.




Ja loput tulevat tässä:


4. Foals - Holy Fire
5. Vampire Weekend - Modern Vampires of the City
6. These New Puritans - Field of Reeds
7. The National - Trouble Will Find Me
8. Deerhunter - Monomania
9. Cut Copy - Free Your Mind
10. Pet Shop Boys - Electric

Vuoden parhaat kappaleet




1. Palma Violets - We Found Love

En tiedä onko mun päässä kilahtanut jotenkin, mutta en vaan saa vieläkään tarpeekseni tästä biisistä!? Aina kun kuulen We Found Loven tekee mieli vaan riehua ja karjua messissä. Ripaus Pete Dohertymaista sekavuutta, Stone Roses-skittaa ja Kaiser Chiefsin energisyyttä. Siitä on tehty vuoden paras yksittäinen kappale.

Palma Violets hellyytti viime kesänä livenä Rock the Beachissa, sieltä tää mun kilahdus varmaan saikin alkunsa.




2. Cut Copy - Meet Me In A House of Love


Loppuvuoteen saatiin vielä tällainen piristysruiske australialaiselta Cut Copylta. Free Your Mind ei levykokonaisuutena päässyt ihan yhtä korkeisiin sfääreihin kuin edeltäjänsä mutta tää biisi jätti syvät jäljet ainakin muhun. Kympin arvoinen diskokappale saa jammaamaan ja laulamaan mukana. 

Jos ihmettelette, että miksi Australiasta puskee talvella näin aurinkoisia ja lämpimiä soundeja niin siellähän taitaa olla tällä hetkellä kesä meneillään.




3. Suede - Sabotage

Oon huomannu, että joidenkin kappaleiden kitarariffit saa mun karvat pystöön tosi helposti. Niitä ei ole kovin paljoa, mutta joissain se vain tapahtuu. En tiedä selitystä.

Nyt tuli yks kappale taas mukaan tähän joukkoon. Sabotagen kitarariffi kohdasta "2:00" tekee sen taas: iho menee ihan kananlihalle tätä biisiä kuunnellessa. Yksi vuoden parhaista yksittäisistä biiseistä. Suede rokkaa.


Ja loput tulee tässä:

4. Arcade Fire - Here Comes the Night Time
5. Disclosure - F for You
6. Local Natives - Bowery
7. Twin Shadow - Old Love / New Love
8. Nine Inch Nails - Came Back Haunted
9. Delorean - Spirit
10. Surfer Blood - Demon Dance


Huomenna luvassa lisää!

Posted in , , , , | Leave a comment

#376 Lovely Things

                                      Yksin rannalla


Julkaisuvuosi:2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Temporary Touch, You're Gone
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud, Spotify, yms.
 
Levyn huumaavuus
                                                 8.1
 
Vuoden viimeinen kirjoitus on minun osalta käsissä, ja harkitsin pitkään, mistä ulkomaisesta tämänvuotisesta levystä kirjoittaisin. Kirjoittaisinko komean paluun 19 vuoden levytystauon jälkeen tehneen Kitchens of Distinctionin Follysta – kuvitelkaa tavallista kärjekkäämpi Neil Tennant popista viis veisaavan U2:n keulilla – vai Lanterns on the Laken koskettavasta kakkoslevystä, vai ehkä sittenkin Ciaran loistavasti seksikkyyttä, asennetta ja herkkyyttä yhdistävästä viitoslevystä? Vaiko sittenkin Selebritiesin Lovely Thingsistä, joka on lähes kuin sisarteos Shout Out Loudsin Opticalle, josta kirjoitin eilen? Päädyin lopulta viimeiseen vaihtoehtoon, eli Shine 2009:n tavoin amerikkalaiselle Cascinelle levyttävän Selebritiesin kakkoslevyyn.

Jos Optica oli kesäinen levy rakkauden päättymisestä, niin Lovely Things on alkusyksyinen levy siitä kun kesärakkaus on muisto vain. Aurinko voi vielä paistaa, mutta sen ja rakkauden lämpö ja hehku on mennyttä, ja alakulo on aina läsnä. Levyllä se on läsnä hetkittäin liiallisessakin määrin: apean Baroquen sanallinen koukku on "stab me, please, so I can feel" ja lähes jokaisessa muussakin levyn biiseistä lohduttomuus huokuu niin laulaja Maria Usbeckin äänestä, bändin soitosta kuin teksteistäkin. Silti, levyllä on tarpeeksi popmenoa, joka ei välttämättä ole kovinkaan omaperäistä – New Order tulee monestikin mieleen – mutta tarjoaa vastapainoa lohduttomuudelle ja alakulolle ja takaa sen, että levyn kuuntelu ei ole turhan sydäntäriipivä kokemus. Ja vaikka levyn tunnelmat eivät olekaan kovinkaan mieltäylentäviä, niin hyvin onnistuneesti bändi on sydänsurut ja popkoukut toisiinsa yhdistäneet. 

Toivotan osaltani hyviä loppuvuoden rientoja sinulle, hyvä lukija. Ensi viikolla tässä blogissa tarjolla vielä kasa vuoden parhaat -listauksia, joiden ansiosta lukuisat muusikot tuntevat taas hetken olevansa ihailtuja ja arvostettuja.

Posted in , , , | Leave a comment

#375 Optica

                                Haikeita kesätunnelmia

Julkaisuvuosi:2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Burn, Glasgow, Where You Come in
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8.7

Viime viikolla kirjoittelin kahdesta kotimaisesta levystä, jotka voisivat päätyä top 30:n, jos listaisin vuoden 2013 kotimaisia levyjä paremmuusjärjestykseen. Tällä viikolla taas käsittelen kahta ulkomaista levyä, jotka päätyisivät ainakin top 20:n, jos tekisin vastaavaa listaa ulkomaisille levyille. Ekana vuorossa on ruotsalaisen Shout Out Loudsin Optica, joka on ehkä vuoden täydellisin (indie) poplevy.

Kesä, rakkaus, parisuhteiden kriisit, sydänsurut, kauneus, Prefab Sprout. Siinä muutamia assosiaatioita, joita sain kuunnellessani Opticaa. Toisin sanoen Optica on lämmin ja haikea levy rakkaudesta ja niistä tunteista, joita nousee pintaan kun rakkaus päättyy, ja siitä löytyy nippu melodisia, huolella sovitettuja ja tekstienkin osalta näppäriä biisejä. Laulaja Adam Olenius on juuri oikea tyyppi laulamaan näitä biisejä, vaikka hän on enemmänkin sympaattinen kuin "hyvä" laulaja, ja Bebban Stenborg antaa hyvää taustatukea ja hoitaa homman kotiin myös päästessään itse valokeilaan (Hermila), hieman Prefab Sproutin Wendy Smithin tapaan.

Jokainen levyn biisi on erittäin onnistunut popkipale, mutta Burn on erityisen kaunis niin tekstin, melodian kuin toteutuksenkin osalta, ja Glasgow hymyilyttää vaikka siinä taidetaankin laulaa parisuhteen päättymisestä. Levy on kuitenkin kokonaisuus, ja hyvin onnistunut sellainen.

Optica on oikeastaan melko surullinen levy – vain muutamassa kipaleessa ollaan onnellisissa fiiliksissä – mutta se on samalla ilmava, kesäinen ja raikas. Jos pimeys masentaa, niin pistä kuunteluun. Aloita vaikka Walking In Your Footstepsistä.


Posted in , , , | Leave a comment

#374 Enigmatic

                              Jumihousea ja rakkautta

  
Julkaisuvuosi:2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Transcend Our Love, I Made up My Mind
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
 
Levyn huumaavuus
6.2


Vahvaa laulua ja jumittavaa 1990-lukulaista housea, jota hetkittäin piristää saksofonit ja vastaavat puhallinsoittimet, niitä tarjoaa Cola & Jimmu eli Nicole Willis ja Jimi Tenor debyyttilevyllään. Vaikka niin Willis kuin Tenorkin ovat pitkillä urillaan elektronisempaakin musiikkia tehneet, niin Enigmatic on varmasti kummaltakin kaikista korostetuimmin elektro kokopitkä. Hetkittäin konemeno on hieman yksipuolista, mutta Willis laulaa tunnistettavasti ja tunnelmiin sopivasti ja Tenor koristelee biisejä puhaltimilla siinä määrin, että meno ei puuduta kovinkaan paljon.

Parhaimmillaan levy on positiivisilla, melodisilla ja menevillä Transcend Our Lovella ja I Made up My Mindilla. Nimibiisikin toimii ja Brooklyn Girlsissä on asenne kohdallaan. Muita kappaleita en suosittele kuuntelemaan istualtaan; kokonaisuutena levyä vaivaa hieman yksinkertaisuus, niin saundeissa kuin muutenkin menossa, ja on melko selvää, että levyä ei ole tarkoitettu kuuntelumusaksi.

Vaikka Willis taisikin julkaista hitusen Enigmaticia paremman levyn tänä vuonna yhdessä The Soul Investigatorsien kanssa, niin levy on silti pätevä aloitus ja tarpeeksi piristävä, hauska ja rento, siitä esimerkkinä Brooklyn Girl.


Posted in , , | Leave a comment

#373 Joensuu

                                Kuttuilua ja kannaottoja


Julkaisuvuosi:2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Joensuu, Yökerhoon, Terminator 2
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
 

Levyn huumaavuus
                                                 8.5


On joulukuu ja vuosi vaihtuu kuukauden päästä. Vuoden päättyessä tehdään perinteisesti listoja vuoden parhaista levyistä ja biiseistä ja niin tapahtuu myös tässä blogissa. Viikon parin sisään voit siis lukea, mikä oli kaikkein parasta tässä vuodessa musiikin osalta meidän mielestä. Vielä tällä viikolla kirjoitellaan perinteisiä arvioita, tosin niin tänään kuin huomennakin käsittelyssä on aiemmin tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia levyjä, jotka menisivät omassa listauksessani ainakin vuoden 30 parhaan kotimaisen levyn joukkoon. Tämänpäiväinen levy on joensuulaisen Eläimen Joensuu.

Joensuu on angstinen ja kusipäinen levy, jolla Eläin aukoo päätään niin Joensuulle, politiikoille, miehille, tehtaalla työskenteleville, klubeilla käyville, entisille rakkaille ja varmasti monelle muullekin taholle ja asialle. Päänauonnan taustalla on raikasta ja menevää rockausta ja poppausta, joka saa hymyn huulille. Kertosäkeet ovat tarttuvia, soitto sopivasti raskauden ja keveämmän otteen välillä tasapainottelevaa ja meno piristävää kaikessa äärinegatiivisuudessaan. Mukana on myös sopivasti kunnianhimoa; monikaan kipale ei tyydy pelkkään poppailuun, vaan aina jossain kohtaan joko soiton tai sanojen puolesta Eläin "pilaa" biisien hittipotentiaalin.

Levyltä löytyy monta helmeä: nimibiisi on menevä angstianthemi, Tehtaassa on raivokasta ja menevää kuttuilua, Statuksessa on upean ärjyt kitarat ja hurja laulu, Yökerhoon on pirteän ärsyttävä ja Terminator 2:ssa on kaunis laulu (ainakin kertosäkeen ajan), siitä kuinka toivo on mennyttä. Kaikesta mainioudesta huolimatta Eläintä ei ole nostettu vaikkapa Riston tai Minä ja Ville Ahosen tai edes Pimeyden tasolle. Ehkä Eläin on hieman liian ironinen tai äänekäs tai vinoileva, liian raskas poppareille ja liian kevyt rokkareille ja vielä raskaammasta menosta pitäville. Tai ehkä se vain tarvitsee vielä lisää Terminator 2:n kaltaisia biisejä. Seuraavalla levyllä sitten.



 

Posted in , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.