Archive for marraskuuta 2013

#371 Aina

By | Published keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Syksyn yllättäjä

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Jäniksen Vuosi, Teinijäte, Susilapsi
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
8.0


Levy joka alkaa Regina-samplella ei voi olla huono eihän? Ja ei olekaan, sillä Helsinkiläisen Gasellien toinen levy Aina on yksi tämän vuoden positiivisimmisia yllätyksiä suomalaisella musiikkirintamalla.

Gasellit tekevät näin nätisti sanoen poppiräppiä, mutta ennenkuin lakkaatte lukemasta vain siitä syystä että kyseinen genre ei kuullu teidän musiikkimakuunne, niin nyt ollaan kaukana Rähinä-recordsin tuotoksista tai siitä paljon puhutusta Cheekistä.

Mikä erottaa Gasellit sitten massasta - yksinkertaisesti ne biisit! Etenkin levyn aloittava Regina-sampleinen Jäniksen Vuosi, Ruger Hauerista tutun Paperi T vierailulla höystetty Teinijäte ja Ellie Goulding-samplella menevä Susilapsi ovat erinomaisia kappaleita ja aloitus onkin liki kiitettävä.

Toki levy ei ole täydellinen ja huikeasta alun jälkeen matkaan mahtuu suvantovaiheitakin. Tylsän kliseinen ja ärsyttävän siirappisella kertsillä varustettu Mä Meen Naimisiin ja levyn tyylistä täysin irrallinen Mohombi vain vaivaannuttavat. Myös jotkut läpät alkavat rasittamaan pidemmän päälle, esimerkiksi muuten mainion 2006 tietyt verset alkavat rasittamaan ja on jotenkin muutenkin hölmöä että minun ikäiset(kö?) jätkät kärsivät jo ikäkriisistä!

Tästä huolimatta levyllä kuulee tietynlaisen aitouden. Monesti lyriikat käsittelevät asioita, joita nuoret ovat nuoruudessaan aidosti käyneet läpi ja pystyvät samaistumaan niihin mainiosti. Toki joillekin vanhemmalle ikäpolvelle monet asiat voivat olla jotenkin kaukaisia eivätkä tekstit iske niin hyvin kuin nuoremmille.

Levyllä käsitellään myöskin varsin kliseisiä aiheita, kuten erosta selviämistä (Ylösnousemus) tai kaveruutta (Heimo) silti kyseisetkin biisit nousevat keskiverto massan yläpuolelle, vaikka eivät jääkkään mitenkään erityisesti muistiin. 

Mutta palaan vielä levyn loistavalle alkupuoliskolle, jos ette koko 10 biisin levyä jaksa kuunnella, niin tutustukaan noihin kolmeen biisiin jotka jo mainitsin. Etenkin Paperi T versella varustettu Teinijäte on genressään erinomainen biisi ja Paprulle tyypillinen versekin sopii ehkä yllättäenkin kyseiseen biisiin mainiosti! 

Mitä itse biitteihin tulee, niin levyn ehkä parhain puoli on juurikin biitit ja erinomaiset samplet, jotka nostavat Gasellit pois harmaasta massasta ja näin ollen bändi ihan oikeasti ansaitsee oman pienen paikkansa suomalaisessa räppiscenessä - mielummin tätä kuuntelee kuin esim. Cheekiä. 

Gasellien Aina on helposti lähestyttävää, paikoin nerokasta, mutta toisaalta myös paikoin rasittavaa suomiräppiä. Silti levy on ehdottomasti positiivinen kokemus ja tämä on itselläni ollutkin viime aikoina kuuntelussa yllättävänkin tiuhaan. Kokeilkaa - saatatte jopa yllätyä ja löytää nuoren itsenne lyriikoista.


Posted in , , , , , | Leave a comment

#370 The World Is Well Lost

By | Published tiistai 26. marraskuuta 2013

                                 Kiireettömät pessimistit

Julkaisuvuosi:2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Odisea, Kmo Lahzor Habaita, Mahshefot
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud, Spotify, yms.
 
Levyn huumaavuus
                                                  7.3


Eilen vihattiin musiikkia ja tänään jatketaaan vielä pessimistisellä linjalla, sillä maailma on hukassa. Näin väittää Vaadat Charigim, israelilainen yhtye, joka ei levyn nimestä huolimatta laula englanniksi vaan hepreaksi. Ja koska en osaa hepreaa, en tiedä VC:n perusteluja maailman hukkatilaan tai edes sitä kuinka pessimistinen VC lopulta on. Hieman alakuloiselta The world Is Well Lostin shoegaze kyllä kuulostaa.

VC soittaa soljuvaa ja kiireetöntä '90-lukuvaikutteista shoegazea, jonka päälle laulaja Yuval Haring laulaa toteavasti vakavalla ja sävykkäällä äänellään. Tuloksena on vahvaa tunnelmaa ja hyvä, kasassa pysyvä levykokonaisuus, josta yksittäiset biisit eivät oikein kunnolla erotu. Odisea aloittaa levyn vahvasti, Kmo Lahzor Habaitassa VC oikeastaan ainoan kerran todella uppoutuu äänivalleihin ja levyn päättävässä Mahshefotissa on kaunis laulumelodia ja hieman heleämpää kitarasaundia, mutta muuten levy on tasaista shoegazemassaa, jota kyllä kuuntelee mieluusti, mutta josta ei jää paljonkaan mieleen.

Kuitenkin, kokonaisuutena levy on vahva shoegazelevy. Siinä voisi olla hieman enemmän niin poppia kuin hälyäkin, mutta meno tuntuu aina luontevalta ja pakottomalta, ja levyn pistää mieluusti soimaan. Kyllä sieltä aina jokin melodiakulku tai kitarasaundi löytyy pitämään yllä mielenkiintoa.


Posted in , , | Leave a comment

#369 I Hate Music

By | Published maanantai 25. marraskuuta 2013

                                 Herkkää energisyyttä

 
Julkaisuvuosi:2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Void, Staying Home, What Can We Do
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
 
Levyn huumaavuus
                                                 7.5                                                       
 
Viime viikolla kirjoittelin jo reilut 20 vuotta musisoineiden muusikoiden uusista levyistä ja jatkan samalla linjalla vielä tänään. Yhtye on amerikkalainen Superchunk, levy I Hate Music ja musiikkityyli voimapop/alternative rock.
 
Tarjolla on siis mouruavia ja raikaavia kitaroita, tunteikasta ja sympaattista laulantaa, melodisia ja meneviä biisejä ja kaikin puolin energistä ja mainiota menoa. Tietenkin Superchunk on urallaan tehnyt jo nipun levyjä – IHM on heidän kymmenes levy – joita voi kuvailla ihan samoin sanoin; tsekkasin muutaman levyn ja ainakin neljännestä Foolish-levystä eteenpäin Superchunk on osannut yhdistää herkemmän poppauksen ja äänekkäämmän rokkauksen juuri niin kuin se yhdistyy tälläkin levyllä. Mutta biisit ovat hyviä ja soitto pelaa. Ainoastaan tekstit tuntuvat joskus hieman sisäpiirimenolta, esim. Trees of Barcelonassa muistellaan reissua Barcelonaan, ja niin, minä en ollut siellä. Muuta valitettavaa en oikeastaan keksi, vaikka hieman ärjympiä biisejä tyyliin Void ja Staying Home olisi voinut olla enemmänkin ja ei levyltä mitään klassikoita taida löytyä. Ei ainakaan yhtään niin tarttuvaa biisiä kuin hyvin samalla tavoin voimapoppaavan Lieblingsin It's All Gonna Fall.

Superchunk tekee joulukuun alkupuolella keikan Helsingissä, ja lämppärinä tuolla keikalla on juurikin Lieblings. Mene sinä keikalle, minä pysyn kotona.


Posted in , , , | Leave a comment

#368 Shangri La

By | Published torstai 21. marraskuuta 2013



Dylanin jalanjäljissä


Julkaisuvuosi: 2013
 Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: What Doesn't Kill You, Slumville Sunrise, Messed Up Kids
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
7.0
Jake Buggista ollaan täyttä häkää leipomassa brittien uutta omaa Bob Dylania. Vasta 19-vuotias Bugg nousi viime vuotisella debyyttialbumillaan isoksikin puheenaiheeksi - Brokenin, Lightning Boltin, Two Fingersin ja Seen It Allin kaltaisia hittejä nakutellut Jake oli nuoreksi pojaksi harvinaisen hyvä sanaseppo. Shangri La on Jake Buggin toinen pitkäsoitto ja se ilmestyi aika nopeaa tahtia heti debyytin jälkeen - rautaa taotaan näköjään kun se on vielä kuumaa.

Pojanklopissa on munaa mutta ei vielä ainakaan ihan tarpeeksi. Sen todistaa kakkosalbumi aikalailla kokonaisuudessaan. Vaikka muutama biisi onkin varsin onnistunut, ainakaan toistaiseksi ei voida mistään uudesta Dylanista puhua. Jake Bugg on edelleen se folk-scenen uusi lapsitähti, ei juurikaan muuta. Mies on kuitenkin vasta 19-vuotias ja se pääsee jo tässä vaiheessa enemmän ihon sisään kuin esimerkiksi viisi kertaa isompi Mumford & Sons. Mitäköhän saamme kuulla viiden vuoden kuluttua?

Biisit eivät saa kananlihalle mutta niissä on potentiaalia. Mieleeni tulee ihan Arctic Monkeys debyytin aikoihin. Ilmiselvä hiomaton timantti. Slumville Sunrisessa on potkua ja Messed Up Kidsin lyriikat saavat erikoismaininnan humoristisuudellaan. Nuoren miehen elämää nuoren miehen näkökulmasta on kuitenkin aina hellyyttävää kuunnella. Minä tykkään.

Propsit ennen kaikkea retroilusta - debyytillä oli monta hyvää raitaa, onhan tässäkin muutama. Tästä miehestä kuulemme ihan varmasti vielä.



Leave a comment

#367 Stars Are Our Home

By | Published tiistai 19. marraskuuta 2013

                                   Avaruusmatka 2013


Julkaisuvuosi:2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: (I Don't Mean To) Wonder, Got Your Love
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                                 8.6


Eilen kirjoitin kokeneen yhtyeen uusimmasta levystä, ja tänäänkin tarkastelen kokeneiden muusikoiden levyä, vaikka itse yhtye onkin uusi ja kyseessä on sen debyyttilevy. Yhtyeen nimi on Black Hearted Brother, ja se koostuu kolmesta hepusta: Slowdiven ja Mojave 3:n Neil Halsteadista, vaihtoehtoisempaa elektronista musiikkia jo 1990-luvun alusta tehneestä ja tuottaneesta Mark Van Hoenista ja minulle ennestään tuntemattomasta Nick Holtonista. Yhdessä kolmikko yhdistelee shoegazea, americanaa ja elektroniikkaa ja lopputulos kuulostaa melankoliselta Cut Copylta, joka on unohtanut lähes täysin ilon ja tanssittamisen. Eli häröltä ja hyvältä.

Slowdive oli hyvin omanlaisensa yhtye ja myös Mojave 3:n americana oli omaäänistä. Stars Are Our Homea kuunnellessa tulee kuitenkin hetkittäin mieleen myös muita yhtyeitä: This Is How It Feels on yhdistelmä Mercury Reviä ja Beach Boysia, My Baby Just Sailed Away taas on kotoista 22-Pistepirkkoa elektronisimmillaan, ja levy kokonaisuudessaan siis Cut Copya melankolisena. Mutta yhtymäkohdat muihin eivät estä lumoutumasta ja nauttimasta levystä.

SAOH on tunnelmiltaan herkkä, raukea ja kokeellinen. Siinä on kuitenkin ripaus enemmän menoa ja poppia kuin Slowdiven ja Mojave 3:n levyissä ja sen tanssittavammat biisit, Got Your Love ja MBJSA, ovat varsin mainioita ja saavat toivomaan, että seuraavalla kerralla BHB tekee ekstrovertin poplevyn. BHB onnistuu kuitenkin myös (I Don't Mean To) Wonderin shoegazerockissa ja I'm Backin popfiilistelyssä, siinä missä If I Was Here To Change Your Mindin hämyisämmässä menossa, joten kokonaisuus on ainakin kiinnostava ja monipuolinen. 

Videobiisejä levyllä on kaksi, toinen on levyn tanssittaja MBJSA ja toinen levyä hieman paremmin edustava TIHIF. Molemmat videot ovat sopivan häröjä.




Posted in , , , | 2 Comments

#366 She Paints Words In Red

By | Published maanantai 18. marraskuuta 2013

                                Elämänmakuista indietä




Julkaisuvuosi:2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Hemingway, Trouble in Mind, Holy River
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
                                                 6.8

Viime viikolla kirjoiteltiin vuoden 1988 levyistä, mutta nyt palataan takaisin vuoteen 2013. Tosin tänään käsittelyssä oleva levy on yhtyeeltä, joka julkaisi ensimmäisen levynsä juuri 1988. The House of Love on englantilainen indie rock-yhtye, joka sai aikaiseksi mm. Christinen kaltaisia popklassikoita. Bändi kärsi kuitenkin sisäisistä ristiriidoista, ja vuonna 1993 jäljellä oli enää laulaja Guy Chadwick. Vuonna 2013 yhtye on taas koossa miinus alkuperäinen basisti, ja maaliskuussa julkaistu She paints The Words In Red on yhtyeen toinen yhteenpaluun jälkeinen levy ja yhteensä sen kuudes kokopitkä. Levyltä ei uusia klassikoita löydy, mutta toimivaa, elämänmakuista kitarapoppia on tarjolla.

Chadwickilla on yhä karismaattinen, persoonallinen ääni ja niin sanoittajana kuin säveltäjänäkin hän osaa luoda elämänmakuista ja arkista menoa, jota koko yhtyeen soitto tukee. Harmittavasti yhtye ei enää pysty tai halua luoda kitaravalleja entiseen tapaan, mikä tuo esiin biisien perinteisyyden ja vahvat '60-lukuvaikutteet. Biiseissä ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta etenkin levyn keskivaiheilla niiden tasavahvuus muuttuu tasapaksuudeksi. Asiaa ei auta se, että kappaleet eivät tunnu muodostavan minkäänlaista kokonaisuutta, vaan levy tuntuu vain kasalta biisejä. Levyn loppupäästä löytyy kuitenkin kolme lempeää poppista, joita kuuntelee mielellään: Trouble in Mind, Sunshine Out of the Rain ja Holy River ovat leppoisia biisejä, joissa ei ole sitä vahvaa tunnelatausta, joka HoL:n parhaissa kappaleissa on, mutta ne ovat kuitenkin helpon melodisuutensa ja sujuvuutensa ansiosta hyvin piristäviä. Etenkin TiM, jossa kuuluu myös nimettömäksi jäävän naisen, ehkä yhtyeeseen aikoinaan kuuluneen Andrea Heukampin, ääntä on oikein raikas poppis.

SPWIR on hieman hajanainen levy, mutta Chadwickin ääntä kuuntelee mieluusti eikä yhtye ole kadottanutta persoonallisuuttaan. Todennäköisesti yhtyettä ei Suomessa keikoilla nähdä, joten tässä maistiainen yhtyeen (akustisesta) keikkakunnosta ja yhtyeen johtavan kaksikon Chadwickin ja kitaristi Terry Bickersin henkilökemiasta: 

 

Posted in , , | 2 Comments

#365 Tracy Chapman

By | Published torstai 14. marraskuuta 2013

Poliittinen, joskin turruttava klassikko

    

Julkaisuvuosi: 1988
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: If Not Now..., For You
Löytyykö levyhyllystä: Spotify.


Levyn huumaavuus
6,0 
Parin viikon blogitauon jälkeen teemaviikko pääsi yllättämään, vaikka arvonta tehtiin jo aikoja sitten. Sain arvonnassa arvosteltavakseni Pekan valinnan, Tracy Chapmanin esikoislevyn. Amerikkalaisen Chapmanin tuotanto on itselleni täysin vieras, joten ajattelin jakaa teidän kanssanne ensimmäisen kuuntelukokemukseni kappale kappaleelta. Än yy tee NYT!

 Talkin' 'bout a Revolution
En yhtään tiedä, mitä odottaa Chapmanin levyltä. Olen jostain lukenut, että Chapman lukeutuu singer-songwritereihin, mutta muuten en tiedä naisesta mitään. Yllätyksekseni huomaan tunnistavani Talkin 'bout a Revolutionin heti, kun Chapman aloittaa laulunsa. Seuraavaksi osaan yhdistää kappaleen ja esittäjänsä toisiinsa. Vaikka Talkin'... onkin entuudestaan tuttu, ei se koskaan ole tehnyt minuun mitään ihmeempää vaikutusta. Chapmanilla on vahva ääni, joka hallitsee koko kappaletta. Taustalla soi rento kitara ja pääsanomana on yllätys, yllätys vallankumous. Seuraava kappale lukeutuu Chapmanin hitteihin (Wikipedian mukaan), ehkä se innostaa enemmän?

Fast Car
Hei, tääkin on tuttu! Chapman näyttäytyy tällä hetkellä kasvottomana radiohittien kuningatterena, yritän muistella, josko tämä kappale lähtisi kertsissä nousuun. Alku on ollut rauhallista kitarointia, mutta antaa odottaa kertsiltä enemmän... Joo, lähti se! No, ainakin pikkuisen. Musiikin suhteen kappale on hyvin minimalistinen, Chapmanin laulu kantaa tätäkin eteenpäin. Lyriikoissa muistellaan taianomaista iltaa, kun kaikki oli mahdollista nopean auton kyydissä. Sama kohta toistuu Fast Carissa ehkä jopa liian moneen kertaan. Seuraava!

Across the Lines
Nyt on kasari-soundit! Ja poliittinen sanoma, rotuerottelu. Mutta muuten mennään samoilla linjoilla kuin edellisetkin kappaleet. Amerikkalainen unelma on tapettu, pienet lapset itkevät. Ja kertsi toistetaan taas monta kertaa kappaleen aikana. Lopussa myhäillään duona kitaran kanssa.  

Behind the Wall
Ainakaan kappaleet eivät ole liian pitkiä. Behind the Wall on säestämätöntä Chapmanin laulua 1,5 minuutin ajan edellisyön kauheuksista. Itselleni tulee huono omatunto siitä, etten liikutu ja järkyty vahvoista lyriikoista, vaan olen hieman tylsistynyt. Ehkä seuraava kappale herättelisi muuten kuin pelkällä sanomallaan?

Baby Can I Hold You
Mistä tiedän tämän kappaleen? Mielessäni kuulen lyriikat miehen laulamana. Kunnes näkymätön lamppu syttyy pääni yläpuolella ja tunnistan miehen äänen... Ronan Keating! Ja samalla nolostun siitä, että muistan Boyzone-miehen soolokappaleen näinkin hyvin. Siinä meni allekirjoittaneen indie cred, jos sitä koskaan olikaan. Koko loppukappaleen ajan yritän muistella, minkä elokuvan soundtrackillä ko. coveri olikaan. 

Mountain o' Things
Heiluttelen näkymättömiä marakasseja, vihdoin levyllä on vähän liikettä. Vaikka luulen ehkä kuulevani panhuilun taustalla. Mutta siivuutan sen hyvin nopeasti. Lyriikat menevät kokonaan ohi, kun keskityn jammailemaan kappaleen tahdissa. Mieleeni tulvii kuvia Madonnan La Isla Bonita -videosta ja muistoja siitä, miten pienenä ihailin Madonnan mekkoa ko. videolla. Ja olen jälleen sivuraiteilla...

She's Got Her Ticket 
Kasari-kitara! Shes's Got Her Ticketissä on jopa reggae-vivahteita, joka ei ole tässä tapauksessa hyvä asia. Tai oikeastaan missään tapauksessa, koska en voi sietää reggaeta. Pahoitteluni Tracy, mutta edes kasari-kitarointi ei pelasta tätä kappaletta, koska en kuule enää mitään muuta kuin reggae-sävyt. Puolestani tyttö saa lentää pois lippunsa kanssa, kunhan tämä vain loppuu!

Why?
Levyn päräyttävin aloitus (edit: kamala sana, joka on opittu Laurilta). Whyssa ihmetellään maailman epätasa-arvoa ja muita epäkohtia. Hienoa, että Chapman on niin poliittinen. Ja 15 vuotta sitten olisin varmaankin ollut innoissani näin vahvasta sanomasta. Nykyään Manicsitkin kuulostavat liian poliittisilta, pidän mielummin musiikkini ja poliittiset mielipiteeni erillään. 

For My Lover
Levyn ensimmäinen rakkausslovari. Slovari oli varmaan pakollinen osa 80-levyn levyjä. For My Loverissa kuuluu kantri-sävyjä, jotka saavat irvistämään. Lyriikoissa Chapman lupaa tehdä mitä vain rakastajansa ja ikuisen rakkauden puolesta. Kappale kuulostaa kornilta ja on mielestäni levyn heikointa antia.

If Not Now...
Kappaleen alku tuo mieleeni Joni Mitchellin ja sydämeni heltyy hetkeksi Chapmanille. If Not Now... on kaunis pianokappale, josta tuli samalla myös suosikkini koko levyltä (ellei levyn viimeinen kappale yllätä täysin). Vaikkakin If Not Now... tuo mieleeni kliseisen huudahduksen, Carpe Diem! 

For You 
Miksei koko levy voinut kuulostaa yhtä hyvältä kuin If Not Now... ja For You? Ymmärrän, että on parempi lopettaa hyvään kuin huonoon. Mutta kuinka moni jaksaa kuunnella näin pitkälle? For Yousta on karsittu kaikki turha pois ja Chapman kuulostaa hetkittäin jopa herkältä. Joten ei olisi pitänyt sanoa mitään vielä edellisen kohdalla, For You on kaunis lopetus ja samalla levyn hienoin hetki. 


Posted in , , , | Leave a comment

#364 Lovesexy

By | Published keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Mitäs jos vain halittais?

Julkaisuvuosi: 1988
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: "Eye" No, Alphabet St., Wish You Heaven
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus
6,5

Teemaviikko toi kohdalleni Princen vuoden 1988 albumin Lovesexy. Levyhyllyssäni on Purple Rain ja kattavahko The Hits/The B-Sides -kokoelma, joita lähinnä lauantaisin kuuntelen ja joista tykkään, mutta en missään nimessä ole Prince-entusiasti tai -asiantuntija. Levyn nimen, kansikuvan ja Princen maineen tuntien odotin kuulevani rasvaista pornoilua, nerokkaita hittikoukkuja ja hyvää huonoa makua. Odotukseni täyttyivät vain osittain ja sekös sapettaa!

Lovesexy alkaa oikein mallikkaasti. "Eye" No -avauksessa funkbasso paukkuu ja kaikki on hyvin. Toisena kuultava Alphabet St. on yksi suurimmista Prince-suosikeistani - tappavan tehokkaat rumpu- ja kitarakuviot sekä holtiton rap-osuus viimeistelevät nautinnon. Samoja aineksia hyödyntämällä The Go! Team teki yhden parhaista kesäpoplevyistä.

Vahvan aloituskaksikon jälkeen alkaa alamäki. Esimerkiksi Glam Slam on tylsähkö yhdistelmä aikuispoppia, tiluttelua ja hölmöjä sanoituksia, Dance On on ideaton täyteraita ja Positivity kilkuttelee seitsemisen minuuttia ilman hyvää syytä.

Lovesexyllä kuitenkin eniten harmittavat hukatut tilaisuudet. Anna Stesia näyttää, mistä sekä Of Montreal että The Flight of the Conchords ovat myöhemmin ammentaneet. Puheosuuksineen kaikkineen biisi on käsittämättömän tarttuva ja ilahduttavan härski, kunnes viimemetreillä naurettava "God Is Love. Love Is God. Girls and Boys Love God Above" -mantra tuskastuttaa ja vie fiiliksen. When 2 R in Love on periaatteessa nätti balladi rakkauden iloista, mutta ei Prince ainakaan minua saa vieteltyä ("Bathe with me. Let me touch your body 'til your river's an ocean") eivätkä kielikuvat ole muutenkaan kovin onnistuneita ("The thought of his tongue in the V of her love!"). Prince pystyy parempaankin.

Lovesexy on levy, jossa on yksi erinomainen biisi ja muutamia hyviä hetkiä, mutta pohjimmiltaan Lovesexy on se tunne kun menee pornokauppaan ja tulee ostaneeksi vain villasukat, lämmintä maitoa ja melatoniinia.

Näytebiisiä en upota, koska Prince ei juuri tykkää Youtubesta. Spotifysta etsivä löytää.

Posted in , , | Leave a comment

#363 Daydream Nation

By | Published tiistai 12. marraskuuta 2013

                           Kitarankidutusta ja meluisaa kauneutta




Julkaisuvuosi: 1988
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Teen Age Riot, The Sprawl, Kissability
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.



Levyn huumaavuus
                                                 9.3


Viime viikot on taas käsitelty lähinnä uutta musiikkia, mutta nyt taas yhden viikon ajaksi siirrämme katseemme menneisyyteen, eli käsillä on taas teemaviikko! Tällä kertaa käsittelyssä on vuonna 1988 julkaistut levyt. Viikko alkaa Sonic Youthin Daydream Nationilla, jota käsittääkseni pidetään SY:n mestariteoksena. Sitä se taitaa ollakin. Kuulun kuitenkin niihin, joille SY on ollut tuttu vain nimenä, joten DN on minulle hieman hankala tapaus.

Sonic Youth on amerikkalaisen alternative rockin suuruuksia ja on vaikuttanut suuresti lukuisiin bändeihin myös täällä Suomessa. Solitin uusimman suomalaisen bändin Gim Kordonin jäsenet ovat arvatenkin joskus kunnelleet ja vaikuttuneet SY:sta ja myös vaikkapa Lady Escape on ottanut mallia yhtyeen menosta. DN:a kuunnellessa tajuaakin helposti SY:n viehätyksen. SY osaa meluisan kitarankidutuksen ja aggressiivisuuden kanavoimisen musiikkiin, mutta tajuaa myös melodioiden ja kappalerakenteiden päälle. Myös laulajat, Thurston Moore ja Kim Gordon, ovat hyvinkin alternative rock, täynnä asennetta ja särmää. Kuitenkin, levy on ensialkuun kaikessa särmäisyydessään ihan vain liikaa, etenkin kun sillä on kestoa 70 minuuttia ja neljä kappaleista on 7 minuutin hujakoilla. Sitten on vielä kolmiosainen päätösbiisi Trilogy, jonka keskimmäinen osa on myös 7 minuuttinen, ja yhteensä trilogialla on kestoa 14 minuuttia. Näissä pitkissä kappaleissa on pakosta myös hieman vähemmän koukkuisia hetkiä, vaikka suvannoista ei voikaan puhua. Eli levy ei ehkä ole paras paikka aloittaa SY:n kuuntelua, vaikka en voi kuvitella että mikään SY-levy olisi mitään helppoa kuunneltavaa.

Silti, vaikka pitäydynkin siinä kannassa, että kokonaisuutena DN on liiankin raskas – varmastikin syystä, SY:lla on varmasti jokin sanoma kerrottavanaan – niin levyllä on myös tarpeeksi niitä hetkiä jolloin aggressio kohtaa tarttuvuuden, ja myös ne 7 minuuttiset biisit ovat pääosin perustellusti pitkiä. Muutaman kuuntelukerran jälkeen voinkin myöntää, että DN on kiehtova levy. Periaatteessa jokainen levyn biisi on maininnan arvoinen, mutta Teen Age Riot on sopivan rauhallinen ja melodinen aloitus, Silver Rocket on ytimekäs räyhäbiisi, The Sprawl yhdistää Kim Gordonin intensiivistä laulantaa hienosti kehittyvään soitantaan, Total Trashissa ja Candlessa meteli ja melodisuus yhdistyvät parhaiten ja Kissabiility on levyn äänekäs ja raivoisa "pophitti". Trilogy taas on sopivan änkyrä ja monimuotoinen päätös levylle. DN on siis verraton levy, vaikka koetteleekin välillä sietokykyä.

Sonic Youth ei ole enää yhdessä, mutta yhtyeen jäsenet ovat jatkaneet musiikintekoa, Kim Gordon Body/Headissa, Thurston Moore Chelsea Light Movingissa, Lee Ranaldo soolona ja rumpali Steve Shelley on rummuissa myös Ranaldon uusimmalla levyllä. Nyt vain odotellaan, että joku heistä tekee vielä jotain niin maagista kuin Teen Age Riot:


Posted in , , , | 2 Comments

#362 Good Together

By | Published perjantai 8. marraskuuta 2013

                                         Fanille vaikea toinen levy?



Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Scared, Just Kids
Löytyykö levyhyllystä: Soundcloud

Levyn huumaavuus
                                                 8.5
 
Chapel Club oli englantilainen bändi, joka ehti urallaan vaikeaan toiseen levyyn asti. Tosin levy ei välttämättä ollut vaikea heille, vaan kuuntelijoille jotka olivat luokitelleet yhtyeen postpunk/kitarapop-bändiksi ekan levyn perusteella. Good Togetherilla Chapel Club on indiepopyhtye, joka on korvannut kitarat elektronisilla saundeilla ja samaa Palaceen (2011) verrattuna on vain soittajat ja laulajan ääni. Tämä ei tietenkään toiminut yhtyeen faneille, mikä oli varmasti yksi syy siihen, että Chapel Club päätti lopettaa toimintansa viime kuussa. Harmi, sillä Good Together on mainio indiepoplevy täynnä vahvaa tunnelmaa ja toinen toistaan tarttuvampia biisejä.

Hehkutuksesta huolimatta levyllä on yksi heikkous, sisäänpäinkääntyneisyys. Monesti CC unohtaa, että kipaleet toimisivat ihan peruspopkappaleinakin, ja alkaa seikkailemaan äänimaailmoissa. Tämä kuuluu etenkin levyn ainoassa varsinaisessa tanssibiisissä, nimibiisissä jossa poposio hoidetaan pois alta vajaassa neljässä minuutissa, mutta biisiä jatketaan vielä 6 minuuttia loputtomalta tuntuvalla fiilistelyllä. Samaisessa biisissä tulee esiin myös hetkittäin hieman pakkomielteisiä sävyjä saavat tekstitkin. "You know I'll never let you go", ei ehkä ole lause, jonka haluaa ex-rakkaaltaan kuulla. Lapsuutta, aikuistumista ja rakkautta käsittelevät tekstit ovat kuitenkin pääosin yksi levyn vahvuuksista. Nokkelien tekstien takana oleva laulaja Lewis Bowman hoitaa tonttinsa myös laulun osalta hyvin, vaikka hänen äänensä sopi hieman paremmin ekan levyn menoon.

Jokainen biisi – jopa nimibiisi – on omalla tavallaan onnistunut, mutta Wordy erottuu joukosta tavanomaista kitkerämmällä tekstillään, Scared on yhtä aikaa tarttuva ja hypnoottinen, ja Just Kids taas on lempeänä rakkauslauluna hyvä päätös levylle. Videobiisi Shy taas on levyn popein kipale. Pistetään tähän kuitenkin typistetty versio nimibiisistä ja oheen vertailun vuoksi ekan levyn "hitti" All the Eastern Girls.



Posted in , , , | Leave a comment

#361 Free Your Mind

By | Published torstai 7. marraskuuta 2013

Australiassa on kesä ja se myös kuuluu

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: We Are Explorers, Let Me Show Your Love, Footsteps
Löytyykö levyhyllystä: Spotify
Levyn huumaavuus
9.0

No niin, tässä se siten on: Cut Copyn - Free Your Mind, joka on ainakin ollut itselleni yksi odotetuimmista levyistä tänä vuonna. Levy vastaakin huutoon olemalla joka osa-alueeltaan parempi kuin 2 vuotta sitten julkaistu Zonoscope ja yltää samalla melkein mestarillisen In Ghost Coloursin tasolle.

Mikä tekee Free Your Mindista sitten hyvän levyn? Se tunnelma, tää fiilis ja ennenkaikkea että levyn kuunteleminen saa hymyilemään ja tanssittamaan. Musiikillisesti Free Your Mind on selkeästi tanssittavampi kuin hidastempoisemmin tamppaava aor mausteinen Zonoscope ja indie-rock henkisempi In Ghost Colours. Toisaalta esimerkiksi Dark Corners And Mountain Top voisi olla kuin suoraan In Ghost Coloursilta, joten vanhojen Cut Copy diggareiden luulisi olevan kotonaan tämän uudenkin levyn parissa.

Vaikka levyltä ei löydykään mitään Lights & Musicin tai Hearts On Firen tapaista hittiä on biisimateriaali siltikin tasaisen laadukasta. Levyn parhainta antia on, että se tansittavuudestaan huolimatta ei ala kyllästyttämään nopeasti vaan on selkeästi pitkäikäinen. Ainakin itse olen huomannut että levy ja yksittäiset biisit aukenevat pikkuhiljaa aina vaan enemmän ja enemmän.

Yleensä pystyn erottamaan yksittäisiä biisejä, mut nyt on pakko mainita etten vaan pysty tai yksinkertaisesti halua irrottaa mitään yksittäistä biisiä. Olen kuunnellut levyä selkeästi yhteläisenä kokonaisuutena, joka on  55 min pituudellaan sopivan mittainen. Jos nyt kumminkin joitakin biisejä on mainittava, niin jo ennakkomaistiaisena julkaistu Let Me Show You Love, sekä We Are Explorers ja Footsteps pistävät tanssijalan vipattamaan. 

Negatiivisia puolia on toki myös mainittava ja lähinnä ne liittyvät siihen, että levyn laatu laskee hieman Meet Me In The House Of Loven jälkeen ja loppupuolisko onkin selvästi alkua rauhallisempaa ja bändivoittoisempaa, toisaalta kääntöpuolena voidaan ajatella, että levy ei tämän takia tunnu liian täyteenahdetulta ja hengästyttävältä.

Free Our Mind nousee kumminkin itselleni selkeästi tämän vuoden top 10 levyjen joukkoon ja on sopivan piristävää näin synkkään marraskuuhun, vaikka musiikillisesti tämä sopisi enemmänkin kesään. No toisaalta onhan Cut Copyn kotimaassa Australiassa tällä hetkellä kesä. Harmittavasti bändi ohittaa Suomen tämän talven kiertueellaan vaikka keikkailee mm. Ruotsissa peräti kolmella eri paikkakunnalla - siitä jonkun verran miinusta itse bändille tai suomalaisille keikkabuukkaajille!




















Posted in , , , , | Leave a comment

#360 Torero

By | Published keskiviikko 6. marraskuuta 2013

                                     Musiikkia yöhön

 

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Backwards, All of My Heart, Last Night
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp

Levyn huumaavuus
                                                8.2
 
Delay Trees julkaisi tänään ensimmäisen maistiaisen ensi vuoden alussa julkaistavalta kolmannelta levyltään ja sen innoittamana otan käsittelyyn DT:n laulajan, Rami Vierulan, sooloprojektin kolmannen levytyksen, helmikuussa projektin bandcampsivuille ilmestyneen Toreron. Viime kuussa Vierula julkaisi jo uudemmankin levytyksen, Dislo EP:n, mutta koska sillä on vain instrumentaaleja – toki hyviä sellaisia – niin kirjoitan mieluummin Torerosta, jolla on instrumentaalien lisäksi myös nippu hyviä indiepoppiksia.

Torero on melkoisen kaukana DT:n menosta. Kun DT kehittelee ja kasvattaa biisejään kaikessa rauhassa, niin 23:23 joko lofi-rokkailee hetkittäin melko suoraviivaisesti ja rosoisestikin, lofi-poppailee hieman unisesti tai luo painostavia instrumentaaleja. Eli vaikka Vierula ei olekaan ääntään mihinkään muuttanut niin Toreroa kuunnellessa ei DT kovinkaan usein mieleen nouse. Hieman huolimattomammin ja laiskemmin Vierula taitaa laulaa, mutta se sopii oikein mainiosti levyn yöllisiin tunnelmiin ja lofi-toteutukseen. Levyn rakkaudentunnustuksista käyvät tekstitkin saavat omia sävyjään persoonallisemmasta laulamisesta.

Kaiken kaikkiaan Torero on hauska ja tunnelmallinen levy, joka sopii kuunteluun etenkin pimeän aikaan. Onneksi nyt marraskuussa jo päiväsaikaan on pilkkkopimeää, joten Toreron kuuntelua ei tarvitse siirtää iltaan. 

Posted in , , , , | Leave a comment

#359 The Saturnettes II

By | Published tiistai 5. marraskuuta 2013

                            Portaali 1980-luvun alkuun


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: The Movements, Morning Sun, Driving
Löytyykö levyhyllystä: Bandcamp, Spotify, yms.

Levyn huumaavuus
                                                7.7
 
Yksi viimekuun kotimaisista tapauksista musiikin osalta oli varmastikin Sin Cos Tanin toisen levyn, Afterlifen, julkaisu. Niin kuin jo aiemmassa arviossa "ennustinkin" niin levy on sitä popimpaa Hulkkosta. Afterlife ja Sin Cos Tan duo kokonaisuudessaan on popin lisäksi myös hiukan retroa; tunnelmat ja osittain äänimaailmakin tuo muistumia '80-luvusta, vaikka toteutus onkin tarpeeksi moderni että Afterlifea ei voi varsinaisesti retrona pitää. Sitä vastoin toista suomalaista toisen levyn vasta julkaissutta projektia, tamperelaisen Jani Tuovisen eli Jann Wilden The Saturnettesia, on paljon helpompi pitää retrona. Lukuisat kappaleista voisivat olla studioiden nurkista löytyneitä aarteita 1970-luvulta ja '80-luvun alusta. Retronhan ei tarvitse onneksi olla mikään negatiivinen määrite eikä se ole sitä The Saturnettes II -levynkään kohdalla.

Parasta levyssä on monipuolisuus. Wilde on ammentanut vaikutteensa monesta lähteestä ja saanut aikaiseksi niin New Order -elektroa (Television Boy/Television Girl), energisen poprokkauksen (Just Because), kohtalokkaan balladin (Let The World Keep Falling Apart) ja toisistaan sopivasti erottuvia tunnelmallisia popkipaleita (Someway, Bob From The Cure, The Movements, Morning Sun ja Driving). Omalla kohdalla parhaaksi kipaleeksi on noussut loppua kohti kasvava pophelmi The Movements, jossa tietyn vuosikymmenen vaikutus ei kuulu yhtä vahvasti kuin levyn muissa kappaleissa, eli biisin toteutuksessa on menty sen ehdoilla eikä tietyn saundin ja tyylin ehdoilla. Kuitenkin Wilde ehdottomasti vakuuttaa retrommissakin kipaleissa niin laulajana kuin säveltäjänäkin ja levyn tunnelmat ovat kohdallaan.

Mitä todennäköisimmin levy ei saa suurempaa huomiota, mikä on valitettavaa sillä se on ehdottoman toimiva paluu 1980-luvun alun tunnelmiin. Tietenkin aina voi etsiä ja ottaa kuunneltavakseen niitä "aitoja" levyjä, mutta loppujen lopuksi Wilde on säveltänyt kasan hyviä kipaleita ja toteuttanut ne parhaaksi näkemällään tavalla, ja lopputulos on oikein mainio.

Periaatteessa kaikki levyn kahdeksan biisiä ovat videobiisejä, sillä niistä kaikista on tehty tai tekeillä lofi-videot, jotka löytyvät mm. projektin/yhtyeen nettisivulta, mutta pistetään niistä tähän niin kipaleena kuin videona mainio Someway:



Posted in , , , , | Leave a comment

#358 Cosmogramma

By | Published maanantai 4. marraskuuta 2013


Jumimusan aatelia 






Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Zodiac Shit, Do the Astral Plane, Clock Catcher
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
8.8

Mä en ennen ymmärtänyt ollenkaan Flying Lotusta. Kaikki oli ihan messissä, kun tämän mystisen jäbän ilmoitettiin esiintyvän Flow-festareilla vähän aikaa sitten. Minä en ollut. En vain ymmärtänyt miten joku voi pitää sellaista kilistelyä hyvänä musana.

 Mutta kappas vaan. Päätin kuitenkin yksi ilta tutustua tähän muukalaisbändiin ja yllätyin varsin positiivisesti. Ja hei: se GTA V:n soundtrackilla mukana oleva raita sai mut totaaliseen koukkuun (tsekatkaa jos ette ole vielä tsekanneet!).

En oikein tiedä edes mikä tässä musiikissa mua alkoi viehättää. Sanonpa vaan, että tää on mahtavaa jumimusiikkia. Tätä tekee mieli kuunnella, kun päässä ei pyöri mitään. Jos ei halua miettiä elämää suurempia kysymyksiä ja syntyjä syviä niin Flying Lotus kantsii laittaa pyörimään.

Cosmogramma on tiivis ja hyvä albumi. Tässä kiteytyy mahtavasti kaikki missä Flying Lotuksessa on kysymys. Paljon hyviä makeita soundeja siellä täällä ja kansikuvakin on taiteellisen hieno. Cosmogramma on pehmeästi pulppuavaa hip-hop jynkytystä jazz-elementeillä höystettynä. Jos Boards of Canadaa nopeutettaisiin moninkertaiseksi, se varmaan kuulloistaisi tältä.

Zodiac Shit ja Clock Catcher on päässy mun soittolistoille. Do the Astral Plane on kans kova. Tämä levy kannattaisi ainakin minun mielestä olla kaikkien musadiggareiden hyllyissä. Varaudu kuitenkin, ettei välttämättä aukea heti ekalla kerralla.



Leave a comment

#357 Colors

By | Published perjantai 1. marraskuuta 2013

                                                  Liikaa kunnianhimoa




Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Goliat, En stund på jorden
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, yms.
 
Levyn huumaavuus
                                              6.8
 
Tiistaina kirjoitin Lisa Miskovskysta, ja myös tänään käsittelyssä on ruotsalaisen naisartistin vasta ilmestynyt levy, Lalehin Colors. Laleh Pourkarim on käsittääkseni tähtiluokkaa Ruotsissa – hän on mm. osallistunut Ruotsin vastineeseen Vain elämäähän eli Så mycket bättreen – ja hänellä on varmasti mahdollisuudet menestyä myös muualla Euroopassa. Colorsilla kansainvälistä läpimurtoa edesauttamassa on kunnianhimoisesti toteutettuja kappaleita, joiden voisi kuvitella toimivan keikoilla ja tuovan esiin Lalehin karismaa ja esiintymistaitoja. Muutamat levyn kappaleista ovat myös aidosti hyviä. Valitettavasti levyltä puuttuu kappaleet toisiinsa yhdistävä punainen lanka etenkin levyn alkupuolella, ja kappaleesta toiseen tunnelmat ja melkein jopa musiikkityylit vaihtuvat, mikä ei ole kovinkaan nautittavaa.

Jos ei muuta, niin hyvinkin erityyppiset biisit tuovat esiin Lalehin kyvyn laulaa monipuolisesti ja tehdä niin energisiä pophittejä (Colors, Stars Align) kuin dramaattisempaa tunnelmointia (Dark Shadow ja Return To The Soil). Parhaiten Laleh onnistuu kuitenkin kun ei yritä liikaa ja unohtaa turhan kikkailun sovituksien, tuotannon ja laulamisen suhteen. Näin tapahtuu levyn kolmella viimeisellä kappaleella, joissa Laleh vaihtaa laulukielen englannista ruotsiin. Niin Goliat, En stund pä jorden kuin Solen och dagenkin ovat kauniita, tarpeeksi yksinkertaisesti toteutettuja kappaleita, joissa on rauhaa ja ilmavuutta, joka levyn muista kappaleista puuttuu. Etenkin Goliat on hieno tsemppibiisi.

Laleh on kinnostava artisti, sen myös Colors osoittaa, mutta tällä levyllä hän menee kunnianhimoisuudessa liian pitkälle. Ehdottoman hyviä biisejä levyllä kuitenkin on. Nimibiisikin kuuluu niihin:



Posted in , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.