Quebecin pop-ihme

Julkaisuvuosi: 1970

Ensikosketus: Heinäkuu 2013

Helmeilevimmät biisit: Le petit roi, Quand on aime on a toujours vingt ans, God Is an American, Le chat du café des artistes

Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus

9.0

Jälleen kerran mielestäni hieno levy. No, ensi kerralla lupaan kirjoittaa jostain keskinkertaisesta tylsyydestä, kuten Queenistä tai jostain.

60-70-lukujen ranskankielinen pop-musiikki on eräänlainen aarreaitta. Levyistä löytyy yllättävän helposti uusintapainoksia, vaikka ne olisivat kuinka obskuureja ei-frankofiilille. Obskuurius vuorostaan synnyttää löytämisen tunteen: Tällainenkin helmi on olemassa! Tietysti ilmiö ei rajoitu vain Ranskan valtioon. Tämäkin levy on itse asiassa Kanadan Quebecistä (tiesittekö, että sielläkin on elävä chanson-skene?), ja hyviä mutta valitettavan tuntemattomaksi jääneitä levyjähän löytyy joka maasta.

Jean-Pierre Ferlandin Jaune on mielenkiintoisesti paikasta toiseen poukkoileva teemalevy. Ilmeinen vertailukohta lienee tietysti Serge Gainsbourgin Histoire de Melody Nelson, joka itse asiassa julkaistiin vasta vuosi tämän Jaunen jälkeen. Tematiikan, barokkipop-vaikutteiden ja kokonaisuuden hallinnan lisäksi paljon muusta yhteisestä ei herrasmiehiä voi syyttääkään. Gainsbourgin musiikista kuultaa aina vaaran, menetyksen ja suoranainen aggression tunne, kun taas Ferlandin musiikki soi huomattavasti enemmän iloisen popahtavasti, vaikkei lyriikoissa tummia aiheita vältelläkään – kepeyden Gainsbourg jätti 60-luvun satiirisempiin pop-taidevaikutteisiin kappaleisiinsa.

Kuten kaikissa todella hyvissä albumeissa hienoja sävelmiä ei toisteta kuoliaaksi asti. Prologue ja välisoittona toimiva … kutittelevat melodiantajua vain hetken ennen kuin haihtuvat taustalle. Hyviä ideoita on niin paljon, että niitä voidaan tuhlata 45 sekunnin pätkiin, vaikka niiden pohjalle voisi ihan hyvin rakentaa useamman minuutin mittaisen mestariteoksen. Mieluummin liian vähän kuin liian paljon ja ilmiselvimmin ”hyviä” kohtia on haluttu tietoisesti välttää. Tämä on myös eräänlainen vitsi: ne kohdat, joita on päätetty jatkaa ihan biiseiksikin asti ovat tietysti todella hyviä, jos näin hyvää kamaa voidaan jättää ulos. Kieltämättä kappaleissa on paljon tarttumavaraa, ja ne jäävät päähän soimaan. Ilmettyjen chanson-vaikutteiden lisäksi musiikissa kuuluu barokkipopin, kevyen progen, funkin ja jopa kantrin jälkiä.

Muutamia huippukohtia: Le petit roi kuorokertosäkeineen voisi olla vaikka euroviisu sellaiselta ajalta, kun euroviisut olivat oikeasti hyviä biisejä. God Is an American vuorostaan on kitaravingutuksineen, torvineen ja tarttuvine kertosäkeineen (taustalla funkahtava basso - jota soittaa Tony Levin!) lähes raivostuttava veisu. Hiemankin enemmän kieli poskella ylivedettynä se olisi täysin sietämätön - nyt se on kuitenkin yksi levyn muistettavimpia kohtia.

Ce qu'on dit quand on tient une femme dans ses bras saa kliseisenkin je t'aimen toistelun kuulostamaan taas tuoreelta. Levyn ilmeisin huippukohta on kuitenkin sen massiivisesti kuoroja, valittavia jousia, torvia, taustahälyä ja mahtipontisesti paiskivia rumpuja hyödyntävä eepos Le chat du café des artistes, joka ehtii alle viiden minuutinkin pituisena kasvaa vaikuttavaan mittaan. Suositellaan kuunneltavaksi kovaa. Kappaleen on sittemmin coveroinut esimerkiksi näyttelijänä paremmin tunnettu Serge Gainsbourgin tytär Charlotte.

Täydellisyyttä levy ei aivan tavoita idioottimaisesti ja täysin albumin yleissävyyn sopimattomasti vonkuvan syntikoita hyödyntävän kantrikappaleen (!) It Ain't Fair tähden. Se on ainoa kauneusvirhe muuten kauniissa kokonaisuudessa, mutta toisaalta sen huonoutta voi pitää hyvin motivoivana syynä saada toistamaan levy taas alusta.