Muistan, kun joskus 2007 vuonna fanitin ihan hirviänä Interpolia. Synkänpuhuva melankolinen post-punk oli meikäläiselle jotain aivan uutta ja mullistavaa. Siinä samassa koin ensitutustumiseni myös muutaman muuhun saman genren tulokkaihin, kuten Editorsiin, Stellastar*:iin ja moniin muihin. Se vuosi meni synkistellessä.

Samoihin aikoihin debyyttiiään valmisteli myös brittiläinen, muuan Fear of Flyinginä tunnettu kolmen hengen rock-bändi, joka sittemmin muutti nimensä White Liesiksi. White Lies on nyt kerennyt julkaista jo kolme albumillista musiikkia. Niistä viimeisin, Big TV julkaistiin ihan vasta.

Myönnettäköön, että tykkäsin White Liesin debyytistä. Vaikka albumi ei kokonaisuutena mikään uusi Turn on the Bright Lights todellakaan ollut, siinä oli kivoja viboja. Potentiaalista mäiskettä sanoisinko.

Bändin ainoa piirre, mikä ei mua vieläkään vaan ole saanut syttymään on laulaja Harry McVeighin ääni. Se on heti sen Volbeatin laulajan jälkein hirveintä mölisemistä, mitä olen kuullut viime vuosina radiosta. Kankeiden klisee-sanoituksien lisäksi White Liesistä on muodostunut vuosi vuodelta minulle yhä ristiriitaisempi bändi.

Big TV:n avauskappale on helkkarin hyvä. Se koukuttaa heti. Olin jo ihan fiiliksissä, että NYTKÖ WHITE LIES ON OIKEASTI TEHNYT SEN HYVÄN LEVYN. Seuraava kappale, singlenäkin lohkaistu There Goes Our Love Again jatkaa yllättäen laadukasta linjaa. Kaikki näyttäisi alkutaipaleella olevan enemmän kuin kunnossa.

Sitten se alamäki valitettavasti lähtee. First Time Caller ja Mother Tongue vielä menettelevät, mutta loppulevy on surkeaa toistoa. Mikä pahinta: se on myös Harry McVeighin äänen totaalista yliraiskausta. Miettikää miltä esimerkiksi U2:n The Unforgettable Fire, Joy Divisionin Unknown Pleasures tai Interpolin Antics kuullostaisi McVeighin tulkitsemana? Jestas sentään, miksi pitää laulaa noin typerästi?

Tajusin juuri, että Big TV saattaa olla huonompi kuin kolme vuotta sitten julkaistu kakkoslätty Ritual. Ja se oli oikeasti huono. Viimeisien biisien aikana tekee mieli painaa oikeasti soittimesta stop-nappia.

Mielenkiintoista on se, näinkin pinnallinen ja mitäänsanomaton bändi on brittien suurimpia rock-vientituotteita vuonna 2013. Mutta yllätys yllätys: tällainen musiikki vetoaa tietenkin meihin suomalaisiin nuoriin Hurtsin ohella. Elämme ihmeellisiä aikoja.