Ovi johtaa oikeaan suuntaan

Levyn huumaavuus

8.1

Otin tarkoituksella tälle viikolle peräkkäiset päivät, koska arvosteluinspiraatio iski kahteen saman gernen levyyn. Ne ovat vain niin erityyliset, että ne on hauska arvostella peräkkäin.

Mayer Hawthornen urakehitys on ollut lähes päinvastainen kuin Cody ChesnuTTilla. Hänen ensimmäinen, Motown-soundia vahvasti pastissoinut toinen levy julkaistiin kulttilevymerkki Stones Throwin kautta, josta Hawthorne lopulta siirtyi Universalin hoiviin. Tyyli ei kumminkaan muuttunut suuremmin vasta kuin kolmannella levyllä, joka nyt on käsittelyssä.

Where Does This Door Go:n nimi on jopa hitusen enteellinen. Hawthorne kun on aiemmin tehnyt hyvin retrohtavaa soulia, joka oli ehkä vähän liiankin perinnetietoista. Varsinkin kun Hawthorne on tulkitsijana ja laulajana hitusen vajavainen - ääni ja karisma ei levyllä kanna aivan tarpeeksi. Nyt on vuorossa popimpaa, modernimpaa ja sliipatumpaa soundia, joka yllättäen on varsin mallikasta. Ja nörttimäisen imagon luoneet silmälasit ovat poistuneet kasvoilta.

Toki soul on edelleen vahvasti läsnä tietyissä sovituksellisissa ratkaisuissa: torvet soivat välillä isosti ja rytmi on välillä varsin funkahtavaa. Esim. Wine Glass Woman ja Corsican Rosé voisivat toisenlaisilla sovituksilla sopia täysin Hawthornen aiemmille levyille. Ainoa vanhemmasta tyylistä muistuttava biisi on Reach Out Richard, jota kantaa hyvin groovaava bassolinja ja pianomelodia. Hawthornen falsettikin pääsee ehkä parhaiten esiin kyseisellä kappaleella.

Levyn popsävyt kantavat lyriikoitakin. Hawthorne lepertelee naisille ja toivoo heitä itselleen. Joku on käyttänyt tyylistä termiä sinisilmäsoul, mikä on oikein kuvaava. Hawthorne erottuukin r'n'b-sonneista naiiviudellaan ja kiltteydellään. Missään vaiheessa hän ei leiki olevansa tunteeton panokone, vaan laulaa ihastuksistaan varsin kunnioittavasti. Siitä häntä kunnioitan.

Where Does This Door Go on Hawthornen uralla onnistunut askel uuteen suuntaan. Popimpi ilmaisu sopii hyvin hänelle ja siksi levyä on miellyttävä kuunnella. Toki se on pikkaisen liian pitkä ja skitit ovat aika turhia, mutta muuten Hawthorne miellyttää minua enemmän kuin esim. hehkutettu Miguel. Tämä vain kolahtaa kovempaa, vaikka tuskin kielikuvallisella levylautasella vuoden lopun jälkeen pyörii.