Julkaisuvuosi: 1998

Ensikosketus: Toukokuu 2013

Helmeilevimmät biisit: The Photosession Quiet Drops, Lullaby, Symphonic Holocaust

Löytyykö levyhyllystä: Ei (valitettavasti)

Levyn huumaavuus

9.0

On olemassa muutamia elokuvia, joiden soundtrack on yhtä tunnettu ellei jopa tunnetumpi kuin itse elokuva. Näin on toisinaan esimerkiksi blaxploitaation tapauksessa (Across 110^th Street, Superfly, Shaft...) ja toisinaan taas italialaisen kauhun tapauksessa. Mietin nyt ennen kaikkea nerokkaan Goblinin ja yhtyeen pitkäaikaisen jäsenen Claudio Simonettin töitä.

Goblin on todennäköisesti yksi eniten elokuvamusiikkiin vaikuttaneista yksittäisistä artisteista ja yhtyeistä, jos klassiseen musiikkiin nojaavia film score -säveltäjiä kuten Bernard Herrmannia ei oteta lukuun. Koska Goblin tekee kuitenkin tunnelmallista, toisinaan progressiiviseksi rockiksikin laskettavaa musiikkia, on sen vaikutus kuultavissa myös monissa bändeissä, jotka mainittuja elokuvia ovat ihailleet. Tällaisia filmejä ovat siis vaikkapa Dario Argenton (Suspiria, Tenebre, Phenomena) klassikot. Yhdysvaltain puolelta kannattaa mainita George A. Romeron Dawn of the Dead.

No, se Goblinista. Yhtyeen vaikutuksen voi kuulla niin selvästi italokauhulle ja sen tunnelmille kumartavissa yhtyeissä ja artisteissa kuten yhdysvaltalaisessa Umbertossa, mutta myös suoremmin progressiivisen rockin perinteisiin nojaavassa musiikissa. Ruotsalaisen Morte Macabren ainokainen albumi, Symphonic Holocaust, on juuri tällaisessä progen ja elokuvamusiikin tienhaarassa seisova, huikea teos. Levy koostuu lähes täysin eksploitaatioelokuvien tunnussävelmien progeversioinneista. Jo levyn nimikin ja kansi pääkalloineen ei viittaa niinkään oikeaan holokaustiin vaan italiaisten kauhuelokuvien tapaan tiputella sanaa holocaust milloin minkäkin elokuvan nimeen, on siinä sitten järkeä tai ei. (Cannibal Holocaust, Zombie Holocaust, Porno Holocaust...) Tämä on eksploitaation laki: raflaavuus myy. Jopa albumin kappale The Opening on cover Riz Ortolanin säveltämästä Cannibal Holocaustin juustoisen kauniista ja samalla karmivasta tunnusmelodiasta.

Nelihenkisen Morte Macabren kappaleet ovat sovituksiltaan polveilevia ja pitkiä ja siten progea, mutta alkuperäisteosten varjo tuntuu niiden selvästi elokuvallisia mielikuvia herättävissä pitkissä tunnelmajaksoissa, jolloin lepakot ryömivät ulos luostarin tapulista lehahtaen yöilmaan ja rottien armeija vikisee jossain syvällä maan alla. Tällaisia elokuvamusiikille tunnusomaisia piirteitä ovat esimerkiksi aavemaisesti taustalla hiipivät ihmisääniltä kuulostavat, messuavat osuudet (kuten Lucio Fulcin City of the Living Dead -elokuvasta nostetussa kappaleessa Apoteosi del mistero), jotka taitavat olla ennemminkin mellotronilla toteutettuja. Kaikki yhtyeen jäsenet, jotka soittelevat noin muuten yhtyeissä Landberk, Paatos, Dungen ja Anekdoten, käyttelevät soitinta albumin mittaan.

Mellotronia käytetään myös oivallisesti hyödyksi kappaleessa Sequenza ritmica e tema (jälleen Fulci ja The Beyond) joka on mahdollisesti levyn häiritsevin kappale alun häiritsevine vikinöineen, jazzahtavine rumpuineen ja lähes raastavasti revittelevine kitaroineen. Tietysti mellotron tuo myös mieleen progerockin historiasta King Crimsonin, jonka 60-70-luvun levyillä tämä aliarvostettu soitin toimi olennaisena osana äänimaisemaa. The Photosession, joka yllättäen kuultiin alunperin pornoelokuvassa Golden Girls, on kaikkein eniten King Crimsonia vyöryvine aaltoineen ja sitä matkivine symbaaliniskuineen ja hiljaa, kuin veden alta, kumajavine perkussioineen. Post-rockin puolelta Morte Macabre tuo mieleen kotoisen ja valitettavasti edesmenneen Magyar Possemme Porista. Kuunnelkaapa vaikka naisäänen käyttöä kappaleessa Lullaby (elokuvasta Rosemaryn painajainen). Jos kappale ei tuo mieleenne Kings of Time -albumia, mielestäni edelleen hienointa Suomessa julkaistua post-rock-levyä, olen ihmeissäni.

Symphonic Holocaustilla onkin ymmärretty erinomaisesti se, että kauhu ei ole vain hirvittävää revittelyä tai kynsien puremista seuraavaa säikäytystä odotellessa. Kuten kaikki tyylikkäät kauhufilmit, levy ei säikyttele, vaan luo vahvuutensa yleisestä epätodellisuuden, jopa avuttomuuden tunteesta. Se on myös melankolisen kaunista. Lullaby jatkuu kitaranäppäilyiden siivittämään Quiet Dropsiin (sävellys Goblin, elokuva Joe D'Amaton Buio Omega), jota suloisempaa ja tunteellisemman kuuloista progea saa progemetallin, ylituotannon ja rasittavan kikkailun aikana hakea. Eksploitatiivisuus voi olla mautonta, mutta Symphonic Holocaust ei sitä ole. Tämä on yhtaikaa kalmankalpea ja lämmin kokemus, sopien soitettavaksi niin yksinäisiin autoajeluihin kesäöinä kuin hyvän kaverin kanssa viiniä nauttiessa.