Julkaisuvuosi: 1972
Ensikosketus: Joskus 2000-luvun alkupuolella.
Helmeilevimmät biisit: The Ballad of El Goodo, Thirteen, When My Baby's Beside Me
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
9,3
Big Star, maailman huono-onnisin rockbändi, on jälleen ajankohtainen tuoreehkon dokumentin ja dokumenttia täydentävän kokoelmalevyn ansiosta. Perjantain ratoksi kirjoitan muutaman sanan levystä, josta vastoinkäymisiä, pettymyksiä, monenlaisia henkilökohtaisia ongelmia, riitoja ja kuolemaa sisältävä tarina sai alkunsa - Big Starin debyytistä.
#1 Record ei julkaisuvuotenaan myynyt juuri lainkaan, eivätkä levyltä irroitetut singlet, When My Baby's Beside Me ja Don't Lie to Me, soineet radiossa. Vuosien kuluessa Big Starin maine on kasvanut hurjasti, ja #1 Recordia pidetään, ansaitusti, sekä popklassikkona että voimapopin kantaisänä. Big Starin vaikutus kuuluukin vahvana bändeissä kuten Teenage Fanclub, The Replacements, The Posies, R.E.M. ja Wilco.
#1 Record on tiivis 12 biisin ja vajaan 40 minuutin pakkaus lihaksikasta rockmusiikkia (In the Street, Don't Lie to Me), popkaunokkeja (The Ballad of El Goodo, Thirteen) ja The Beatlesin loppuaikojen hengessä soivaa hippeilyä (The India Song, Watch the Sunrise). Heikkoja hetkiä levylle ei mahdu lainkaan levylle, jonka kirkkaimpina helminä loistavat The Ballad of El Goodo, Thirteen ja When My Baby's Beside Me - biisit, jotka ovat 1970-luvun parhaita biisejä ihan millä tahansa mittareilla ja maailman parhaita lauluja Jarmon puntarissa.
Big Starin huonosta onnesta kertonee sekin, että #1 Recordin tunnetuimmat biisit lienevät tutumpia muiden bändien versioina kuin Big Starin esityksinä. Cheap Trickin näkemys In the Streetistä kuullaan That 70's Shown tunnarina ja Elliott Smithin kieltämättä onnistunut versiointiThirteenistä soi mainiossa Thumbsucker-elokuvassa.
#1 Recordin jälkeen Chris Bell, toinen pääasiallisista biisintekijöistä erosi perustamastaan bändistä, ja debyyttiä seurasi hieman särmikkäämpi ja mahdollisesti vielä parempi Radio City, jonka jälkeen oli synkän ja masentuneen, jopa masentavan, mutta hienon Third/Sister Lovers -albumin vuoro.
Kuultuani Scott & Charlene's Weddingin kappaleen Lesbian Wife radiosta, yritin etsiä lisätietoa yhtyeestä, mutta hyvin vaatimattomin tuloksin. S&CW on yhtäkuin australialainen Craig Dermody, joka on kotiutunut New Yorkiin kirjoittamaan kappaleita indie pop-projektilleen, joka puolestaan on saanut nimensä australialaisesta saippuaoopperasta Neighbours (Kylie Minogue ja Jason Donovan, anyone?). Siinä kaikki. Mutta annetaan musiikin puhua esittäjänsä puolesta.
Any Port in a Storm on ehjä kokonaisuus, jonka joutilaat, mutta samalla herttaiset kappaleet saavat kuulijan muistelemaan nuoruuttaan haikeana. Nuorempi kuulija voi muistella viime kesän huolettomia päiviä, kun vanhemman muistoissa vilahtelevat useiden kesien hetket. Sillä Any Port in a Storm henkii kesän viimeisiä lämpöisiä päiviä, nuoruutta, ensirakkauksia ja sydänsuruja. Kappaleet ovat rujoudessaan ja jopa lapsellisuudessaan niin hellyyttäviä, ettei niistä voi olla pitämättä.
Kuten esimerkiksi Spring St, joka kuvailee pettymystä ja surua, kun näkee rakkaansa toisen kanssa kadulla ja miten ko. katu muistuttaa petoksesta joka kerran, kun sitä pitkin kävelee. Tai Wild Heart, joka kliseisistä fraaseista, (villistä sydämestä, filmitähden kauneudesta ja rock'n'rollista) huolimatta onnistuu kuulostamaan raikkaalta ja haikealta. Levyn paras kappale on kuitenkin Lesbian Wife, joka nimestään huolimatta kertoo hurrikaani Sandyn herättämästä koti-ikävästä ja muistoista menneisyydestä.
Tyyliltään S&CW:n kitaravoittoinen indie pop/rock muistuttaa lähinnä Pavementiä, eikä Dermodyn Malkmusmainen lauluääni ainakaan vähennä yhtyeiden samankaltaisuutta. Ja vaikka Pavement on ainutlaatuinen ja korvaamaton (sekä allekirjoittaneelle lähes pyhä), tuo S&CW helpotusta pahimpaan ikävään.
Helmeilevimmät biisit: Peaches En Regalia, Son of Mr. Green Genes
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
10
En ole muutaman viime viikon aikana ehtinyt perehtyä mihinkään uuteen, joten päätin esitellä yhden kaikkien aikojen lempilevyistäni, Frank Zappan Hot Ratsin.
Innostuin ideasta niin, että lanseeraan samalla uuden juttusarjakonseptin: Kuukauden Zappa, osa 1. Olkaa hyvät.
Hot Ratsista on helppo aloittaa, sillä se kuuluu Frank Zappan tuotannon parhaimpiin ja merkittävimpiin albumeihin. Ja niitä levyjähän miehellä riittää, taitaa olla yli 80 julkaisua, näin ulkomuistista heitettynä.
Historian ensimmäisenä jazzrock -albumina pidetty Hot Rats on upeasti sävelletty kokonaisuus, jossa on tilaa myös harkitulle jammailulle. Melkoisena kontrollifriikkinä tunnettu Zappa on tuskin antanut muusikoilleen täysin vapaita käsiä, mutta lopputulos kuulostaa monia tarkasti sovitettuja Zappa-albumeja vapaammalta.
Levyllä kuulee nykymusiikin historian parhaimpia teemoja ja upeita puhallinsovituksia yhdistettynä Zappan ylipitkiin kitarasooloihin. Tämä konsepti toimii vaikuttavimmin kappaleessa Son of Mr. Green Genes.
Vaikka kitaroinnilla mässäillään välillä pitkästi, ei tällä albumilla sorruta virtuositeetin ylikorostamiseen. Musiikki soljuu eteenpäin ja kaikella on tarkoituksensa.
Avausraita Peaches En Regalia on lähes jokaiselle tuttu rockmusiikin klassikko. Nerokkaasti sävelletty kappale, joka on pituudeltaan maltillinen. Alusta loppuun pelkkää hunajaa korville, joskin soundimaailma ei aivan täysin kestä nykypäivää.
Captain Beefheartina paremmin tunnettu Don Van Vliet hoitaa levyn ainoat lauluosuudet kappaleessa Willie The Pimp. Yksinkertaisen riffin varaan perustuva kappale huipentuu Zappan uran legendaarisimpiin kuuluvaan kitarasooloon.
Little Umbrellas ja It Must Be A Camel ovat ilmaisultaan muita kappaleita kulmikkaampia ja tietyllä tapaa ”jazzimpia”. Sen sijaan reilun 16 minuutin pituinen The Gumbo Variations vie jammailun viulusooloineen todella korkealentoisiin sfääreihin.
Julkaisunsa aikoihin Hot Rats oli merkittävä, maailmaa mullistanut teos. En yhtään ihmettele, että Pekka Pohjola ja kumppanit kuuntelivat tätä levyä 15 kertaa peräkkäin. Toki kuuntelukokemusta vauhdittaneilla psykedeeleillä saattoi olla osuutensa asiaan.
Hyvä levy kestää aikaa. Soundit vanhentuvat auttamatta, mutta musiikki ja sen mukanaan tuomat tunnelmat eivät.
Hot Rats on edelleen, kuten Zappa sen kuvaili, elokuva korvillenne.
Helmeilevimmät biisit: Labels, Road
movie Scene, Oh Dear, Drift Apart
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus 8.4
The Lieblingsin Take Us to Your Leader
on varmasti tämän syksyn kitarapoptapauksia ainakin Suomessa, ja
ehkäpä jopa maailmalla. Minulle tuo levy on toiminut kuitenkin
enemmänkin kimmokkeena etsiä käsiini Sam Shinglerin aiemman bändin
The Pansiesin levyt. Ensimmäisenä sain käsiini yhtyeen kolmannen
levyn, Feel Easyn, joka ei ole tunnelmiltaan niin kepeä kuin voisi olettaa.
Levyssä minua ilahduttaa ja ensin vähän yllättikin se, että The Pansies, etunenässä lauluvastuun jakavat Mia Keurulainen ja Sam
Shingler, ei pelkää myöskään syvempiä
vesiä ja kokeiluja tyylistä toiseen niin sanojen kuin soiton suhteen. Vauhdilla ja vimmalla levyn aloittavan Barely Theren poppauksen ja hapokkaan shoegaze-henkisen nimettömän lopetusbiisin väliin mahtuu menevän kitarapopin lisäksi mm. trip-hopilla flirttaileva kyyninen hitailu Naive, The Pansiesin romanttisempaa ja
sävykkäämpää puolta edustava Chloe, brittipopista shoegazeen etenevä Drift Apart ja melankolinen Take Me to the Movies. Feel Easyn parhaimmistoa on kuitenkin
sen suoraviivaisimmat ja määrätietoisimmat kappaleet, joissa alakulolle ei anneta valtaa: Labels ja
Oh, Dear, joissa ihmissuhteiden aiheuttamat turhaumat puretaan
energiseen poppaukseen, ja Road Movie Scene, jossa suunnataan
ylväästi elämän alhoista kohti tulevaa. Kaiken kaikkiaan levyn kuuntelu oli hieno paluu 1990-luvun kitarapopin pariin ja osoitus siitä, että The Pansies oli
vaikuitteistaan huolimatta omaääninen yhtye.
Levyn kappaleista puolet – Barely
There, Labels, Preoccupied, Road Movie Scene, Naive ja Oh Dear –
löytyy The Pansiesin mainiolta kokoelmalevyltä Barely There (löytyy
Spotifysta ja Deezeristä), mutta myös loput kuusi on ehdottomasti
kuuntelun arvoisia. Tässä lopuksi niistä Moods, jossa alakulo ja menevä pop yhdistyvät hienosti – "I'm on a great mood, but
it'll pass soon":
Helmeilevimmät biisit: Trying to Be Cool, Chloroform
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
5.0
Ranskalaiselta Phoenixilta ilmestyi tänä vuonna jo järjestyksessään viides albumi. Huikean Wolfgang Amadeus Phoenixin (2008) jälkeen yhtyeen seuraavan albumin rima nousi monien mielessä vaarallisen korkealle. Phoenix on lyhyen uransa aikana tehnyt ison nivaskan pop-hittejä - uudelta albumilta löytyy jälleen muutama hieno veisu mutta harjaantuneempi Phoenix-kuuntelija alkaa epäilemään, että onko yhtye jämähtänyt paikalleen ja alkanut toistamaan ikävästi itseään.
Phoenixin soundi on aina ollut meikäläisen mieleen. Pirteät kitarat ja tykkisovitukset twistattuna Thomas Marsin ääneen ja 2000-luvun kovimman ranskalaisen rock-bändin titteli on varma. Viimeisellä albumilla oli yllättävän monta täysosumaa - näistä mainittakoon ainakin 1901, Lisztomania ja Lasso.
Bankrupt! kuullostaa niin Phoenixilta kuin se vain voi. Se on yhtä juustoinen ja aurinkoinen kuin edelliset levyt mutta jossain silti mättää. En keksi Bankruptin keskinkertaisuuteen muuta syytä kuin sen, että siitä puuttuu ne täydelliset koukut. Hienoja juttuja siellä täällä mutta se jokin puuttuu!
Muutama biisi, kuten S.O.S. in Bel Air ja Bankrupt! yrittävät aivan liikaa. Sci-fi soittimet eivät oikein saa tuultansa alleen, lie mistä näihinkin kappaleisiin on otettu vaikutteita.
Bankruptilta ylitse muiden kuoriutuu oikeastaan vain yksi ainoa kappale - Trying to Be Coolissa on sellaista menoa, jota on jaksanut kevään jälkeen kuunnella enemmänkin. Loppualbumi on yhtä harmaa ja tylsä kuin albumin kansikuva.
Helmeilevimmät biisit: Le petit roi,
Quand on aime on a toujours vingt ans, God Is an American, Le chat du
café des artistes
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
9.0
Jälleen kerran mielestäni hieno levy.
No, ensi kerralla lupaan kirjoittaa jostain keskinkertaisesta
tylsyydestä, kuten Queenistä tai
jostain.
60-70-lukujen ranskankielinen
pop-musiikki on eräänlainen aarreaitta. Levyistä löytyy
yllättävän helposti uusintapainoksia, vaikka ne olisivat kuinka
obskuureja ei-frankofiilille. Obskuurius vuorostaan synnyttää
löytämisen tunteen: Tällainenkin helmi on olemassa! Tietysti ilmiö
ei rajoitu vain Ranskan valtioon. Tämäkin levy on itse asiassa
Kanadan Quebecistä (tiesittekö, että sielläkin on elävä
chanson-skene?), ja hyviä mutta valitettavan tuntemattomaksi
jääneitä levyjähän löytyy joka maasta.
Jean-Pierre FerlandinJaune on
mielenkiintoisesti paikasta toiseen poukkoileva teemalevy. Ilmeinen
vertailukohta lienee tietysti Serge GainsbourginHistoire de Melody
Nelson, joka itse asiassa julkaistiin vasta vuosi tämän Jaunen
jälkeen. Tematiikan, barokkipop-vaikutteiden ja kokonaisuuden
hallinnan lisäksi paljon muusta yhteisestä ei herrasmiehiä voi
syyttääkään. Gainsbourgin musiikista kuultaa aina vaaran,
menetyksen ja suoranainen aggression tunne, kun taas Ferlandin
musiikki soi huomattavasti enemmän iloisen popahtavasti, vaikkei
lyriikoissa tummia aiheita vältelläkään – kepeyden Gainsbourg
jätti 60-luvun satiirisempiin pop-taidevaikutteisiin kappaleisiinsa.
Kuten kaikissa todella hyvissä
albumeissa hienoja sävelmiä ei toisteta kuoliaaksi asti. Prologue
ja välisoittona toimiva … kutittelevat melodiantajua vain hetken
ennen kuin haihtuvat taustalle. Hyviä ideoita on niin paljon, että
niitä voidaan tuhlata 45 sekunnin pätkiin, vaikka niiden pohjalle
voisi ihan hyvin rakentaa useamman minuutin mittaisen mestariteoksen.
Mieluummin liian vähän kuin liian paljon ja ilmiselvimmin ”hyviä”
kohtia on haluttu tietoisesti välttää. Tämä on myös eräänlainen
vitsi: ne kohdat, joita on päätetty jatkaa ihan biiseiksikin asti
ovat tietysti todella hyviä, jos näin hyvää kamaa voidaan jättää
ulos. Kieltämättä kappaleissa on paljon tarttumavaraa, ja ne
jäävät päähän soimaan. Ilmettyjen chanson-vaikutteiden lisäksi
musiikissa kuuluu barokkipopin, kevyen progen, funkin ja jopa kantrin
jälkiä.
Muutamia huippukohtia: Le petit roi
kuorokertosäkeineen voisi olla vaikka euroviisu sellaiselta ajalta,
kun euroviisut olivat oikeasti hyviä biisejä. God Is an American
vuorostaan on kitaravingutuksineen, torvineen ja tarttuvine
kertosäkeineen (taustalla funkahtava basso - jota soittaa Tony Levin!) lähes raivostuttava veisu. Hiemankin enemmän kieli poskella ylivedettynä se olisi
täysin sietämätön - nyt se on kuitenkin yksi levyn
muistettavimpia kohtia.
Ce qu'on dit quand on tient une femme
dans ses bras saa kliseisenkin je t'aimen toistelun kuulostamaan taas
tuoreelta. Levyn ilmeisin huippukohta on kuitenkin sen massiivisesti
kuoroja, valittavia jousia, torvia, taustahälyä ja mahtipontisesti
paiskivia rumpuja hyödyntävä eepos Le chat du café des artistes,
joka ehtii alle viiden minuutinkin pituisena kasvaa vaikuttavaan
mittaan. Suositellaan kuunneltavaksi kovaa. Kappaleen on sittemmin
coveroinut esimerkiksi näyttelijänä paremmin tunnettu Serge
Gainsbourgin tytär Charlotte.
Täydellisyyttä levy ei aivan tavoita
idioottimaisesti ja täysin albumin yleissävyyn sopimattomasti
vonkuvan syntikoita hyödyntävän kantrikappaleen (!) It Ain't Fair
tähden. Se on ainoa kauneusvirhe muuten kauniissa kokonaisuudessa,
mutta toisaalta sen huonoutta voi pitää hyvin motivoivana syynä
saada toistamaan levy taas alusta.
Julkaisuvuosi: 1983
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Oblivious, The Boy Wonders, We Could Send Letters
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä
Levyn huumaavuus
9,2
Historiaa liiemmin vääristelemättä voidaan väittää, että Aztec Camera on yhtä kuin Roddy Frame, skotlantilainen ihmelapsi, joka oli vain 16-vuotias, kun maineikas Postcard Records julkaisi ensimmäiset Aztec Camera -singlet. High Land, Hard Rainin, Aztec Cameran debyyttilevyn, aikoihin Frame oli täyttänyt 19 vuotta.
Kahden virkkeen historiakatsaus lienee paikallaan siksi, että olin aikoinani lukenut tarinan Aztec Cameran alkuajoista ennen kuin olin kuullut bändiä nuottiakaan. Kiinnostava tausta, High Land, Hard Rainin vaikuttava kansikuva ja Postcardin sekä Rough Traden kaltaiset nimet selittävät, miksi kiinnostuin levystä, mutta musiikista löytyy syy siihen, miksi pidän High Land, Hard Rain -albumista huomattavan paljon.
High Land, Hard Rain on vivahteikas ja hienostunut poplevy. Samalla se on tunteikas ja vilpitön. Yhtä aikaa sekä Prefab Sprout että The Feelies. Levy kamppailee nuoruuden ja aikuisuuden välillä, kuten kuka tahansa 19-vuotias (tai äskettäin valmistunut maisteri). Kun seokseen lisätään äärettömän vahva kappalemateriaali, Roddy Framen ylväs lauluääni ja hienot sanoitukset, on kasassa levy, jota en voi kuunnella liikuttumatta ja/tai vaikuttumatta.
Kaiken muun hyvän lisäksi High Land, Hard Rain sisältää sen pienen jutun, joka tekee erinomaisista levyistä klassikoita ja jota minä musiikin ystävänä himoitsen - yhden täydellisen poplaulun. Tuo biisi on We Could Send Letters, maailman paras biisi juuri nyt.
Julkaisuvuosi: 2013 Ensikosketus: 2013 Helmeilevimmät biisit: The Piano Ambush, The New Year, Gloomnotes Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
7.6
Matti Jasu oli turkulaisen Goodnight Monstersin toinen osapuoli. Se toinen oli Valtteri Virtanen, joka nykyään vaikuttaa kuukauden päästä toisen levynsä julkaisevassa The New Tigersissa. Myös Matti Jasu yhdessä Close Encountersin kanssa soittaa indiepoppia, mutta vaikutteet ja saundit ovat lähempänä 1970-luvun amerikanaa ja pubirokkia kuin brittiläistä twee- ja shoegazepoppia, joista New Tigers ammentaa. Pin on the Map on alakuloinen, arkinen ja syksyinen levy, jossa ihmissuhteet ajautuvat karille ja kitarat ja ääni särisevät hetkittäin rosoisesti. Jo kappaleiden nimet kertovat paljon: Heart Has Hit the Fan, She Won't Come Back ja Gloomnotes paljastavat jo nimillään mistä tuulee. Hieman toivoakin levylle on päässyt: Pin on the Mapissa suunnataan kohti tulevaa, Love That Didn't Fail on kaunis rakkauslaulu, ja Piano Ambush on jopa hyväntuulinen instrumentaali. Ja niissä surullisissakin kappaleissa on paljon rentoa kitarointia ja melodisuutta, hyvänä esimerkkinä levyn helmi, Gloomnotes. Levyllä on myös yksi menopalan puolikas, valitettavan hitaasti käynnistyvä The New Year, joka on silti melkoisen täydellinen uudenvuodenlaulu: Let’s hope that the new year brings/Fame and fortune/you know, that sort of thing/ And don’t worry, I’ll find the right track/I just have to try/everything else before that
Niin kuin jo mainitsin, niin levyn tunnelmat ovat melko syksyisiä, eli niin pitkään kuin haluaa pitää kesästä kiinni kannattaa kuunnella niitä aurinkoisia levyjä ja ottaa tämä tehokuunteluun lähempänä lokakuuta. Sitä ennen voi tietenkin jo kuunnella Piano Ambushia repeatillä.
White Liesiä ei voi valitettavasti vieläkään ottaa tosissaan
Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Big TV, There Goes Our Love Again
Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
5.3
Muistan, kun joskus 2007 vuonna fanitin ihan hirviänä Interpolia. Synkänpuhuva melankolinen post-punk oli meikäläiselle jotain aivan uutta ja mullistavaa. Siinä samassa koin ensitutustumiseni myös muutaman muuhun saman genren tulokkaihin, kuten Editorsiin, Stellastar*:iin ja moniin muihin. Se vuosi meni synkistellessä.
Samoihin aikoihin debyyttiiään valmisteli myös brittiläinen, muuan Fear of Flyinginä tunnettu kolmen hengen rock-bändi, joka sittemmin muutti nimensä White Liesiksi. White Lies on nyt kerennyt julkaista jo kolme albumillista musiikkia. Niistä viimeisin, Big TV julkaistiin ihan vasta.
Myönnettäköön, että tykkäsin White Liesin debyytistä. Vaikka albumi ei kokonaisuutena mikään uusi Turn on the Bright Lights todellakaan ollut, siinä oli kivoja viboja. Potentiaalista mäiskettä sanoisinko.
Bändin ainoa piirre, mikä ei mua vieläkään vaan ole saanut syttymään on laulaja Harry McVeighin ääni. Se on heti sen Volbeatin laulajan jälkein hirveintä mölisemistä, mitä olen kuullut viime vuosina radiosta. Kankeiden klisee-sanoituksien lisäksi White Liesistä on muodostunut vuosi vuodelta minulle yhä ristiriitaisempi bändi.
Big TV:n avauskappale on helkkarin hyvä. Se koukuttaa heti. Olin jo ihan fiiliksissä, että NYTKÖ WHITE LIES ON OIKEASTI TEHNYT SEN HYVÄN LEVYN. Seuraava kappale, singlenäkin lohkaistu There Goes Our Love Again jatkaa yllättäen laadukasta linjaa. Kaikki näyttäisi alkutaipaleella olevan enemmän kuin kunnossa.
Sitten se alamäki valitettavasti lähtee. First Time Caller ja Mother Tongue vielä menettelevät, mutta loppulevy on surkeaa toistoa. Mikä pahinta: se on myös Harry McVeighin äänen totaalista yliraiskausta. Miettikää miltä esimerkiksi U2:n The Unforgettable Fire, Joy Divisionin Unknown Pleasures tai Interpolin Antics kuullostaisi McVeighin tulkitsemana? Jestas sentään, miksi pitää laulaa noin typerästi?
Tajusin juuri, että Big TV saattaa olla huonompi kuin kolme vuotta sitten julkaistu kakkoslätty Ritual. Ja se oli oikeasti huono. Viimeisien biisien aikana tekee mieli painaa oikeasti soittimesta stop-nappia.
Mielenkiintoista on se, näinkin pinnallinen ja mitäänsanomaton bändi on brittien suurimpia rock-vientituotteita vuonna 2013. Mutta yllätys yllätys: tällainen musiikki vetoaa tietenkin meihin suomalaisiin nuoriin Hurtsin ohella. Elämme ihmeellisiä aikoja.
Washed Outin (a.k.a. Ernest Greene) toisen albumin nimi, Paracosm kuvaa yksityiskohtaista mielikuvitusmaailmaa, joka muodostuu kuvitteellisista ihmisistä ja eläimistä sekä historiasta ja kulttuureista. Levyn avaavan intron Entrancen tarkoituksena on ilmeisesti johdattaa kuuntelija tähän mielikuvitumaailmaan, mutta minua se lähinnä ärsyttää. Reilun minuutin pituinen instrumentaali solisee, lepertelee ja livertää. Itselleni kappaleesta kuitenkin tulee mieleen Disneyn kuuntelukasetit lapsuudestani, "käännä sivua kuullessasi tämän äänimerkin". Ja vaikka rakastankin nostalgiaa, tässä yhteydessä se enimmäkseen kauhistuttaa. Mitä on tapahtunut yhdelle rakkaimmista dream pop/chillwave -artisteistani?
Helpotuksekseni Entrance vaihtuu hieman haparoiden ensimmäisenä singlenä julkaistuksi It All Feels Rightiksi. It All Feels Right kuulostaa tutulta Washed Outilta, vaikka olinkin odottanut kappaleelta enemmän. Toki Greenen laulu kuulostaa edelleen hellältä ja en epäröi hetkeäkään kehoitusta sulkea silmät ja ajatella merta. Mutta taustalle ajoittain ilmestyvä vinkuva pyörre sekoittaa ajatukseni ja alkaa rasittamaan. Samalla myös pelkään, miltä levyn loput kappaleet kuulostavat. Valitettavasti joudun pettymään, sillä levy ei missään vaiheessa lumoa minua samalla tavalla kuin Washed Outin edellinen levy, Within And Without. Toki Within And Withoutin ilmestymisestä on kulunut jo kaksi vuotta, joten ehkä odotukseni ovat ajan myötä nousseet liian korkealle. Toivon, että Paracosmilta löytyisi ajan kanssa kappaleita, jotka rauhoittaisivat mieleni ja veisivät sydämeni, mutta ainakaan vielä niin ei ole käynyt.
Paracosmilta puuttuu se viileys, jota rakastin Within And Withoutilla. Greenen Paracosmille luoma satumaailma on täynnä kirkkaita värejä, lintujen laulua, kilinää, kujerrusta ja leppoisia rytmejä. Mutta minä kaipaan Within And Withoutin veden värejä, viileitä lakanoita, melankolisia öitä ja unisia hetkiä. Lähimmäs toiveitani pääsee Weightless, jonka katkeransuloinen teksti tuudittaa raukeaan syleilyynsä. Ja se on sitä, mitä haluan kuunnellessani dream popia/chillwavea.
Paracosm on varmasti monen muun mielestä nerokas levy, eikä se minustakaan huono ole. Se ei vain ole sitä, mitä odotin/toivoin. Lisäksi kappaleiden taustoja sotkevat omituiset vivahteet, jotka alkavat häiritsemään lähes jokaisella kerralla ja samalla hukuttavat alleen ne sävyt, joista pidän. Esimerkiksi levyn nimikkokappaleessa kuulen vain hetkittäiset kantrimaiset venytykset ja unohdan taustan surumielisen ja herkän pianon.
Washed Outia voi käydä kuuntelemassa livenä Tavastialla 7.10.2013. Ja vaikka Paracosm olikin itselleni hieman pettymys, olen silti erittäin iloinen tulevasta keikasta. Nähdään siellä.
Julkaisuvuosi: 2012 Ensikosketus: 2013 Helmeilevimmät biisit: Juhannus, Uusi maa, Avaruuskutsu
Löytyykö levyhyllystä: Ei.
Levyn huumaavuus
6.8
Jukka Ässän viime syksynä ilmestynyt debyyttialbumi Mitäs tässä on täynnä hyviä pop-sävellyksiä. Kappaleet on sovitettu tyylikkäästi ja bändin soitto kuulostaa ammattimaiselta.
Kaikka palikat ovat kohdallaan ja lopputulos kuulostaa viimeiseen asti mietityltä. Valitettavasti huolellisesti viilattu ja tarkasti sovitettu ei ole synonyymi loistavalle albumille. Jotain puuttuu.
Levy on tasapainoinen kokonaisuus, josta ei löydy muut ylittävää hittiä tai riman alittavaa pohjanoteerausta. Periaatteessa kaikki 13 kappaletta ovat hyviä, mutta yllätykset ovat harvassa. Tasapaksua ja tylsää.
Jukka Ässä, eli Salmisen Jukka, osaa tehdä hyviä lyriikoita, mutta niihin on vaikea pureutua. Biiseistä ei meinaa saada otetta, ne miellyttävät, toimivat taustamusiikkina, mutta kulkeutuvat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sanoituksiin on siksi hankala keskittyä.
Herättää tämä myös tunteita.
Albumin yhdeksäs kappale, Peloton, on levyn pelastus. Juuri silloin, kun levy on alkanut turruttaa, tulee nopeatempoisempi horroksesta herättävä biisi. Kappale itsessään ei ole mitenkään erityinen, mutta täyttää paikkansa levyllä hyvin.
Seuraavaksi ärsyttää. Se menee näin on rakennettu raivostuttavan kitarariffin ympärille ja päätä alkaa kiristää heti kappaleen alussa. Tekopirteä ”sinnepäin” soitettu kitarasoolo kuulostaa väkisin väännetyltä.
Lopussa kaikki on helpompaa. Albumin toiseksi viimeinen raita on aitoja hämyhommia kuusi minuuttia tarjoava Avaruuskutsu. Ehdottomasti levyn mielenkiintoisinta antia.
Avaruuskutsu, popimpi tunnelmapala Juhannus sekä toiveikas Uusi maa ovat osoituksia siitä, että Jukka Ässällä olisi rahkeita rutkasti parempaan kuin mitä Mitäs tässä on kokonaisuutena.
Jää tunne, että kaikki on pelattu varman päälle. Soundit pitäisi vääntää välillä ruvelle ja rosoa, riskejä sekä tunnetta tulisi lisätä toimivan peruspaketin päälle.
Julkaisuvuosi: 2013 Ensikosketus: 2013 Helmeilevimmät biisit: Back Seat Lover, The Only One, Reach Out Richard Löytyykö levyhyllystä: Streamaan
Levyn huumaavuus
8.1
Otin tarkoituksella tälle viikolle peräkkäiset päivät, koska arvosteluinspiraatio iski kahteen saman gernen levyyn. Ne ovat vain niin erityyliset, että ne on hauska arvostella peräkkäin.
Mayer Hawthornen urakehitys on ollut lähes päinvastainen kuin Cody ChesnuTTilla. Hänen ensimmäinen, Motown-soundia vahvasti pastissoinut toinen levy julkaistiin kulttilevymerkki Stones Throwin kautta, josta Hawthorne lopulta siirtyi Universalin hoiviin. Tyyli ei kumminkaan muuttunut suuremmin vasta kuin kolmannella levyllä, joka nyt on käsittelyssä.
Where Does This Door Go:n nimi on jopa hitusen enteellinen. Hawthorne kun on aiemmin tehnyt hyvin retrohtavaa soulia, joka oli ehkä vähän liiankin perinnetietoista. Varsinkin kun Hawthorne on tulkitsijana ja laulajana hitusen vajavainen - ääni ja karisma ei levyllä kanna aivan tarpeeksi. Nyt on vuorossa popimpaa, modernimpaa ja sliipatumpaa soundia, joka yllättäen on varsin mallikasta. Ja nörttimäisen imagon luoneet silmälasit ovat poistuneet kasvoilta.
Toki soul on edelleen vahvasti läsnä tietyissä sovituksellisissa ratkaisuissa: torvet soivat välillä isosti ja rytmi on välillä varsin funkahtavaa. Esim. Wine Glass Woman ja Corsican Rosé voisivat toisenlaisilla sovituksilla sopia täysin Hawthornen aiemmille levyille. Ainoa vanhemmasta tyylistä muistuttava biisi on Reach Out Richard, jota kantaa hyvin groovaava bassolinja ja pianomelodia. Hawthornen falsettikin pääsee ehkä parhaiten esiin kyseisellä kappaleella.
Levyn popsävyt kantavat lyriikoitakin. Hawthorne lepertelee naisille ja toivoo heitä itselleen. Joku on käyttänyt tyylistä termiä sinisilmäsoul, mikä on oikein kuvaava. Hawthorne erottuukin r'n'b-sonneista naiiviudellaan ja kiltteydellään. Missään vaiheessa hän ei leiki olevansa tunteeton panokone, vaan laulaa ihastuksistaan varsin kunnioittavasti. Siitä häntä kunnioitan.
Where Does This Door Go on Hawthornen uralla onnistunut askel uuteen suuntaan. Popimpi ilmaisu sopii hyvin hänelle ja siksi levyä on miellyttävä kuunnella. Toki se on pikkaisen liian pitkä ja skitit ovat aika turhia, mutta muuten Hawthorne miellyttää minua enemmän kuin esim. hehkutettu Miguel. Tämä vain kolahtaa kovempaa, vaikka tuskin kielikuvallisella levylautasella vuoden lopun jälkeen pyörii.
Julkaisuvuosi: 2012 Ensikosketus: 2012 Helmeilevimmät biisit: Til I Met Thee, I've Been Life, That's Still Mama, Chips Down (In A Landfill) Löytyykö levyhyllystä: Vinyylinä, beibe
Levyn huumaavuus
9.0
2000-luvun soulia vaivaa kaksi asiaa. 1) Uusia ideoita ei ole. 2) Jos on, ne ovat yleensä läpeensä mätiä. Jopa The Rootsin Seed 2.0 -hitistä parhaiten tunnettu Cody ChesnuTT tietää sen. Hänen ensimmäinen levy oli pienimuotoista ja intiimiä soulia. Toisella ei ole pienimuotoisuudesta tietoakaan. Sovitukset ovat vanhan koulukunnan soulille ja funkille ominaisesti isoja. Ja se kuulostaa jumalaiselta.
Landing On A Hundredin vahvuus ei kumminkaan ole yksistään sen upeissa kappaleissa tai mahtailevissa sovituksissa. Herra Chesnutt itse kun on Tulkitsija isolla T:llä. Jo ensimmäinen kappale Til I Met Thee on niin vakuuttava rakkaudenosoitus, että polvet menee kuuntelijallakin veteliksi. Vielä komeampi on Chesnuttin vaimolle osoitettu Love Is More Than a Wedding Day, joka levylläkin kasvaa varsin hulppeaksi rakkauslauluksi. Livenä nostatukset olivat vielä hurjempia, mutta ne eivät kuulu tähän arvosteluun.
Perinteisten rakkauslaulujen lisäksi Chesnutt ottaa kantaa, välillä hyvinkin kärkkäästi. Eihän vanhan koulukunnan soulia voi tehdä ilman, että käsittelee genren historialle ominaisesti mustien ongelmia. Esim. Under The Spell Of A Handout ja Where Is All The Money Going ottavat tiukasti kantaa rahan valtaa ja sen yli kaiken hamuamista vastaan.
Vaikka rakkaus ja politiikka eivät äkkiseltään tunnu kovin yhtenäisiltä teemoilta levylle, niin silti kaikessa on punainen lanka. Koko levyn Chesnutt kuulostaa siltä, että on vihdoin sinut itsensä kanssa niin ihmisenä kuin artistina. Alkuaikojen musiikilliset kokeilut ovat vaihtuneet perinnetietoiseen bändisoittoon ja lyriikoissa kuuluu varmuus niin yhteiskunnallisissa kuin ihmissuhteellisissa näkemyksissä.
Ja kaiken tämän lisäksi se on ihan pirun hyvä levy. Ja livenä mies on kuningas. Jos et ole todistanut sitä tänä vuonna Tavastialla, Pori Jazzeilla tai Flow'ssa, niin häpeä.
Helmeilevimmät biisit: The Photosession Quiet Drops, Lullaby, Symphonic Holocaust
Löytyykö levyhyllystä: Ei (valitettavasti)
Levyn huumaavuus
9.0
On olemassa muutamia elokuvia, joiden
soundtrack on yhtä tunnettu ellei jopa tunnetumpi kuin itse elokuva.
Näin on toisinaan esimerkiksi blaxploitaation tapauksessa (Across
110th Street, Superfly, Shaft...) ja toisinaan taas
italialaisen kauhun tapauksessa. Mietin nyt ennen kaikkea nerokkaan
Goblinin ja yhtyeen pitkäaikaisen jäsenen Claudio Simonettin töitä.
Goblin on todennäköisesti yksi eniten
elokuvamusiikkiin vaikuttaneista yksittäisistä artisteista ja
yhtyeistä, jos klassiseen musiikkiin nojaavia film score -säveltäjiä
kuten Bernard Herrmannia ei oteta lukuun. Koska Goblin tekee
kuitenkin tunnelmallista, toisinaan progressiiviseksi rockiksikin
laskettavaa musiikkia, on sen vaikutus kuultavissa myös monissa
bändeissä, jotka mainittuja elokuvia ovat ihailleet. Tällaisia
filmejä ovat siis vaikkapa Dario Argenton (Suspiria, Tenebre,
Phenomena) klassikot. Yhdysvaltain puolelta kannattaa mainita George A. RomeronDawn of the Dead.
No, se Goblinista. Yhtyeen vaikutuksen
voi kuulla niin selvästi italokauhulle ja sen tunnelmille
kumartavissa yhtyeissä ja artisteissa kuten yhdysvaltalaisessa
Umbertossa, mutta myös suoremmin progressiivisen rockin perinteisiin
nojaavassa musiikissa. Ruotsalaisen Morte Macabren ainokainen albumi, Symphonic Holocaust, on juuri tällaisessä progen ja
elokuvamusiikin tienhaarassa seisova, huikea teos. Levy koostuu lähes täysin eksploitaatioelokuvien tunnussävelmien progeversioinneista. Jo levyn nimikin
ja kansi pääkalloineen ei viittaa niinkään oikeaan holokaustiin
vaan italiaisten kauhuelokuvien tapaan tiputella sanaa holocaust
milloin minkäkin elokuvan nimeen, on siinä sitten järkeä tai ei. (Cannibal Holocaust, Zombie Holocaust,
Porno Holocaust...) Tämä on eksploitaation laki: raflaavuus myy.
Jopa albumin kappale The Opening on cover Riz
Ortolanin säveltämästä Cannibal Holocaustin juustoisen kauniista ja samalla karmivasta tunnusmelodiasta.
Nelihenkisen Morte Macabren kappaleet
ovat sovituksiltaan polveilevia ja pitkiä ja siten progea, mutta alkuperäisteosten varjo
tuntuu niiden selvästi elokuvallisia mielikuvia herättävissä
pitkissä tunnelmajaksoissa, jolloin lepakot ryömivät ulos
luostarin tapulista lehahtaen yöilmaan ja rottien armeija vikisee
jossain syvällä maan alla. Tällaisia elokuvamusiikille
tunnusomaisia piirteitä ovat esimerkiksi aavemaisesti taustalla
hiipivät ihmisääniltä kuulostavat, messuavat osuudet (kuten Lucio FulcinCity of the Living Dead -elokuvasta nostetussa kappaleessa Apoteosi del mistero), jotka taitavat olla
ennemminkin mellotronilla toteutettuja. Kaikki yhtyeen jäsenet,
jotka soittelevat noin muuten yhtyeissä Landberk, Paatos, Dungen ja
Anekdoten, käyttelevät soitinta albumin mittaan.
Mellotronia käytetään myös
oivallisesti hyödyksi kappaleessa Sequenza ritmica e tema (jälleen Fulci ja The Beyond) joka on mahdollisesti levyn häiritsevin kappale alun häiritsevine vikinöineen, jazzahtavine rumpuineen ja lähes
raastavasti revittelevine kitaroineen. Tietysti mellotron tuo myös mieleen
progerockin historiasta King Crimsonin, jonka 60-70-luvun levyillä
tämä aliarvostettu soitin toimi olennaisena osana äänimaisemaa.
The Photosession, joka yllättäen kuultiin alunperin pornoelokuvassa Golden Girls, on kaikkein eniten King Crimsonia
vyöryvine aaltoineen ja sitä matkivine symbaaliniskuineen ja
hiljaa, kuin veden alta, kumajavine perkussioineen. Post-rockin
puolelta Morte Macabre tuo mieleen kotoisen ja valitettavasti
edesmenneen Magyar Possemme Porista. Kuunnelkaapa vaikka naisäänen
käyttöä kappaleessa Lullaby (elokuvasta Rosemaryn painajainen). Jos kappale ei tuo mieleenne
Kings of Time -albumia, mielestäni edelleen hienointa Suomessa
julkaistua post-rock-levyä, olen ihmeissäni.
Symphonic Holocaustilla onkin
ymmärretty erinomaisesti se, että kauhu ei ole vain hirvittävää
revittelyä tai kynsien puremista seuraavaa säikäytystä
odotellessa. Kuten kaikki tyylikkäät kauhufilmit, levy ei
säikyttele, vaan luo vahvuutensa yleisestä epätodellisuuden, jopa
avuttomuuden tunteesta. Se on myös melankolisen kaunista. Lullaby jatkuu kitaranäppäilyiden siivittämään Quiet Dropsiin (sävellys Goblin, elokuva Joe D'AmatonBuio Omega), jota
suloisempaa ja tunteellisemman kuuloista progea saa progemetallin,
ylituotannon ja rasittavan kikkailun aikana hakea. Eksploitatiivisuus
voi olla mautonta, mutta Symphonic Holocaust ei sitä ole. Tämä on
yhtaikaa kalmankalpea ja lämmin kokemus, sopien soitettavaksi niin
yksinäisiin autoajeluihin kesäöinä kuin hyvän kaverin kanssa
viiniä nauttiessa.
Helmeilevimmät biisit: The Robots, Radioactivity, Home Computer
Levyn huumaavuus
8.0
Tämän vuotinen Flow Festival on alkanut tänään joten päätinkin ottaa käsittelyyn yhden festareiden pääesiintyjistä, joka voi olla monelle hieman tuntemattomampi. Perjantaina oleva Alicia Keys, sekä lauantain Nick Cave ja sunnuntain Public Enemy ovat isolle yleisölle varmasti tunnetumpia kuin Sunnuntain pääesintyjäslotissa 3D shownsa esittelevä Kraftwerk.
Kraftwerk on kyllä monille erittäin suuri ja etenkin kulttimaineessa oleva bändi. Voidaanhan kyseistä yhtyettä pitää yhtenä nykyaisen elektron ja etenkin teknon suurista pioneereista, mutta kuinka moni osaa nimetä yhden biisin Kraftwerkilta? Veikkaanpa että ei kovin moni. Päätänkin siis esitellä Kraftwerkiä suuremmalle yleisölle tai no tässä tapauksessa teille blogimme lukijoille, joka on toki suuri yleisö sekin (ja tähän hymiö.)
Ongelma on et minkä levyn teille esittelisin? Olisko se Kraftwerkin "läpimurto" levy Autobahn vai peräti eurooppalaisesta raideliikenteestä kertova Trans-Europa Express tai mekaniikkaa romantisoiva Die Mensch-Maschine. Ne ovat ehkä liian hankalia ja äänimaisemaltaan simppeleitä ja etäännyttäviä ensialkuun Kraftwerkkiä ensimmäistä kertaa kuunteleville. Päädyinkin vuonna 1991 julkaistuun The Mix levyyn. Kyseinen levy on periaatteessa kokoelmalevy, mutta toisaalta sen biisit ovat uudelleen miksattuja digitaalisia versioita Kraftwerkin tunnetuimmista kappaleista ja ovat lähimpänä sitä, miltä Kraftwerk nykyään livenä kuulostaa.
The Mixiä on siis vaikea kokoelma luonteensa takia arvioida levynä tai kokonaisuutena, joten sitä pitää lähestyä biisi kerrallaan. Itselleni jo ekalla kuuntelulla jäävät mieleen The Robots ja etenkin erinomainen Radioactivity.
Kraftwerkille levykokonaisuudet ja niitä johdattelevat teemat/konseptit ovat erittäin tärkeintä. The Mixin tarkoituksena on vaan johdattaa kiinnostunut kuuntelija varsinaisten levykokonaisuuksien pariin. Toki jos et ole kuunnellut Kraftwerkkiä aiemmin ja silti sunnuntainen 3D-show edes etäisesti kiinnostaa ja sinulla on jo lippu hankittuna, niin suosittelen The Mixiin tutustumista. Se avaa hieman ovea Kraftwerkin musiikille ja saa sinut ehkä innostumaan keikasta enemmän. Onhan kumminkin 3D-keikka varmasti audiovisuaalisesti jotain ainutkertaista ja itse aionkin nauttia ainakin parin biisin verran Kraftwerkin yksinkertaisen nostalgisesta ja ajottain naiviista varhaisen elektronisen musiikin romantisoinnista.
Julkaisuvuosi: 2013 Ensikosketus: 2013 Helmeilevimmät biisit: Konsertti, Spoon River, Hullu nainen, Mies jonka päässä pyörii kuolema Löytyykö levyhyllystä: Ei
Levyn huumaavuus
8,0
Tutustuin Samae Koskisen soolotuotantoon ensimmäistä kertaa vain muutama viikko sitten, kun suhteellisen luotettavasta musiikkimaustaan tunnettu ystäväni suositteli yön pimeinä tunteina Koskisen Hyvä päivä -albumia.
Tutustuminen kannatti. Levy pitää sisällään tukevan määrän nostalgiaa, 60- ja 70-luvun proge sekä pop -vaikutteet saivat minut innostumaan heti.
Koskisen sävellykset ovat pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisia, mutta kappaleet on sovitettu erittäin mielenkiintoiseen muotoon. Tarttuvia melodioita pienellä twistillä. Vinksahtaneen progen parissa kasvaneelle tämä on lähtökohdiltaan unelmien pop-musiikkia.
Jos musiikillinen puoli kolahti heti ensikuuntelulla, tekstien kanssa oli vähän vaikeampaa. Ei siksi, että lyriikat olisivat vaikeaselkoisia. Päinvastoin, ne ovat erittäin yksinkertaisia ja siihen oli – tai on edelleen – vaikea tottua.
Pahimmillaan sanoitukset aiheuttavat myötähäpeää. Levyn nimikkobiisin hyväntuulisesta rallattelusta tulee teennäinen ja väkisinväänetty fiilis. Kömpelöitä säkeitä tulee vastaan aina paikoitellen, esimerkiksi Laulu & haukku -kappaleessa:
”Sulle on naurettu, vittuiltu, ei juhliin paljoo oo kutsuttu, mut ei sillä oo väliä”
Parhaimmat tekstinpätkät kuitenkin toimivat kaikessa yksinkertaisuudessaan loistavasti. Spoon River, Hullu nainen tai Läski mulkku ovat sanoituksina ihastuttavan aitoja. Aina ei tarvitse kierrellä.
”Koska oot mulle kokonainen, vaikka palasina mielestäsi oot. Olet kaunis ja hieno nainen, vaikka palasina mielestäsi oot”, Koskinen laulaa kappaleessa Hullu nainen.
Tämäntyyppistä puhdasta ja riisuttua ilmaisua tehdään Suomessa niin vähän, että nostan hattua Koskisen rohkeudelle. Koko levyn mittakaavassa kappaleiden sanoitukset liikkuvat kuitenkin liian suppean aihepiirin ympärillä.
Albumi on nimensä mukaisesti hyvän mielen musiikkia. Sellaista, joka kannattaa laittaa soittimeen vain silloin, kun on valmiiksi hyvällä tuulella. Murheiden keskellä Hyvä päivä -biisin pärähtäessä soimaan tekee todennäköisimmin mieli heittää stereot ikkunasta ulos.
Palataan vielä levyn musiikillisiin ansioihin. Avausraita Konsertti päättyy sankariproge-osuuteen, joka tulee täysin puun takaa. Eivätkä musiikilliset yllätykset tähän lopu. Koskinen sekoittaa tuttuja pop-rakenteita välillä hieman kieroilla sointuvalinnoilla ja heittäytyy välillä syntikkapopin maailmaan.
Koskinen on imenyt vaikutteita monesta suunnasta, mutta on silti luonut oman, tunnistettavan ja koukuttavan tyylinsä.