Archive for kesäkuuta 2013

#280 ...Like Clockwork

Homme pelittää!




Levyn huumaavuus
8.3

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: I Sat By the Ocean, If I Had a Tail, Vampyre of Time and Memory
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Queens of the Stone Agen edellisestä levystä on aikaa jo peräti kuusi vuotta. Yhtyeen keulakuva, Josh Homme on viime vuosina ollut yhdessä sun toisessa projektintyngässä mukana - CV:stä löytyy viime vuosilta muun muassa Them Crooked Vultures-pläjäys Dave Grohlin ja John Paul Jonesin seurassa, yhteistyötä Biffy Clyron, The Hivesin ja Primal Screamin kanssa ja tuotantohommia muun muassa Arctic Monkeysin seurassa. Josh Homme on luvannut laittaa lusikkansa soppaan myös seuraavalla Arctic Monkeys-levyllä, AM:llä.

Kesällä julkaisunsa saa yhtyeen järjestyksessään kuudes albumi, ...Like Clockwork. Josh Homme on takonut viime vuosina rautaa niin lujaa, että bändin uudelle levylle on ehtinyt kasvaa jo suhteellisen korkeita odotuksia. Keväällä sinkkuna ilmestynyt My God Is the Sun oli ihan menevä avaus, mutta jotain suurempaa jäin vielä odottamaan.

On ilahduttavaa todeta, että ...Like Clockwork on paljon laadukkaampi levy kuin Era Vulgaris (2007). Varsinkin edellisellä levyllä piinanneista lyriikoiden laiskuudesta on onneksi päästy eroon. Välillä yhtye eksyy edelleen liikaa kokeilun puolelle ja lopputuloksena on yliampuvaa proge-sekoilua mallia Muse. Varsinkin Smooth Sailing jää biisinä todella etäiseksi. Mutta tätä ei tapahdu uudella levyllä kovinkaan usein ja biiseistä jää suuhun hemmetin herkullinen maku.

Levyn vierailijakavalkaadi on sanalla sanoen ylellinen. Löytyy Dave Grohlia, Jake Shearsia ja GOD DAMN ELTON JOHNIA! Vierailijat tuo mukavan twistin levylle ja piristää kokonaisuutta toden teolla. 

Haastatteluissa Homme on kertonut, että jos mies keksii hyvän kitarariffin, hän soittaa sen heti väärinpäin - silloin se kuullostaa vielä paremmalta! Levy on täynnä juurikin loistavia "qotsamaisia" riffejä, sooloja ja leikittelyjä. Kaikki kiteytyy I Sat By the Oceanissa - voi vitsi miten huikea biisi! Taisin kaikkien näiden vuosien jälkeen innostua bändistä taas uudestaan. Onnistunut suoritus on myös kipakka If I Had a Tail ja hento balladi Vampire of Time and Memory. 

Keskiviikkoinen Rock the Beach todisti, että Queens of the Stone Age on yhä yksi  maailman cooleimmista rock-bändeistä. Yhtyeen keulakuva Josh Homme sai suomalaisyleisön tiukkaan syleilyyn rock-asenteellaan ja humoristisilla välispiikeillään.

...Like Clockwork on yksi vuoden parhaita rock-albumeja tähän mennessä.


Leave a comment

#279 Monomania

Tunteiden romuttamo


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Neon Junkyard, The Missing, T.H.M., Sleepwalking, Back to the Middle
Löytyykö levyhyllystä: Tietenkin

Levyn huumaavuus
8,7

Se oli rakkautta ensikuulemalla. Kun vuonna 2008 sain Deerhunterin Microcastlen kuunneltavakseni, oli bändi minulle tuntematon. Nyt, viisi vuotta myöhemmin, se on minulle se kaikista rakkain. Joten varoituksen sana heti alkuun; tämä on fanitytön levyarvio ja ei siksi välttämättä kaikkein objektiivisin. 

Kun alkukeväällä luin Deerhunterin julkaisevan uuden albumin toukokuussa, olin onnesta sykkyrällä. Bändin edellisestä levystä, Halcyon Digestista oli kulunut jo kolme vuotta ja odotus oli käynyt sietämättömäksi. Olin lievittänyt odottamisen tuskaani sekä laulaja-kitaristi(-nero) Bradford Coxin sooloprojektin, Atlas Soundin Parallax -levyllä että kitaristi Lockett Pundtin Lotus Plaza -nimellä julkaistulla Spooky Action at a Distance -sooloalbumilla. Mutta halusin malttamattomana kuulla, miltä uusi Deerhunter kuulostaa jäsenvaihdoksien jälkeen - entisen basistin, Josh Fauverin tilalla oli nyt Josh McKay ja uutena kitaristana Frankie Broyles.

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin hämmentynyt. Poissa olivat unenomaisuus, pehmeän ja kovan vastakkainasettelu sekä riipaiseva herkkyys - itselleni niin kovin rakkaat elementit. Niiden tilailla oli repiviä, raakoja ja rohisevia palasia, joista en tuntunut saavan kiinni. Olin toki kuunnellut levyn ensimmäisenä julkaistun nimikkokappaleen jo useita kertoja ja lukenut Ramonesin olleen yksi levyn vaikuttajista, mutta levyn rähjäinen äänimailma tuli silti minulle yllätyksenä. 

Kuuntelin levyn pari kertaa uudestaan ja omaksi yllätyksekseni ihastuin ensimmäisenä levyn ainoaan Pundtin kirjoittamaan ja esittämään kappaleeseen, The Missing. Olen aina vannonut ikuista rakkautta Bradford Coxia kohtaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa Pundtin kappale vei huomioni. The Missing erottuu levyn muusta äänimaailmasta lempeällä ilmavuudellaan. Pundtin rauhoittava laulu antaa mahdollisuuden levähtää hetken ennen paluuta Monomanian rosoisiin ääniin. 

Ei The Missing toki jäänyt levyn ainoaksi helmeksi, seuraavaksi rakkaudekseni valikoitui T.H.M. ja sen huumaava bassokuvio. En myöskään muista koska viimeksi olisin ollut yhtä innoissani tamburiinista kuin kyseisessä kappaleessa. Lopulta huomasin kiintyväni joihinkin levyn kappaleisiin yksitellen, jopa levyn aloittavaan, särisevään Neon Junkyardiin.

Mutta yksi on kuitenkin ylitse muiden; Sleepwalking, jota olen kuunnellut lähes pakkomielteen omaisesti levyn ilmestymisestä lähtien. Kolmen minuutin pituinen täydellisyys koostuu tarttuvasta kitarariffistä ja Coxin rennosta laulusta, joka kuitenkin huipentuu pakahduttavaan mantraan:

Can't you see your heart is hard now?

Can't you see we've grown apart now?

Muutenkin levyn tekstit vaikuttavat henkilökohtaisemmilta kuin aikaisemmilla levyillä. Cox on aiemmin kertonut kirjoittavansa lyriikat tajunnanvirtana, mutta Monomanian sanoituksissa voi kuulla pettymystä, raivoa sekä uhmaa. Erään haastattelun mukaan Monomania on saanut alkunsa juopuneina aamuöinä, kun Cox on purkanut pettymystään ihmisten itsekkyyteen ja epärehellisyyteen musiikin kautta. Pettymyksen voi kuulla useammallakin levyn kappaleella, kuten esimerkiksi Back to the Middlen turhautumisessa:

How could he?
The basic way you used me
Why does it have to be so brutal?

You and me
You broke free
You broke me
And you left me these little pieces

Monomania ei ole helppo levy; se vaatii useampia kuuntelukertoja sekä kärsivällisyyttä kuuntelijalta. Mutta sitä ei kannata sen vuoksi sivuuttaa, koska levy paljastaa monimuotoisuutensa ajan kanssa ja on kaikesta melusta huolimatta onnistunut kokonaisuus.

Posted in , | 3 Comments

#278 Random Access Memories

Robotit kohtaavat discon


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Giorgio By Moroder, Game Of Love, Give Life Back To Music, Lose Yourself To Dance, Beyond
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus

8.0



Random Access Memories on levy, josta harva on jäänyt paitsi. Ensin Daft Punkin erittäin onnistunut kamppanja levystä nosti hypen maksimiin ja ensisinkku Get Lucky soi joka paikassa. Kun levy viimein tuli ulos valloitti se spotify-listat ja nousi samalla myös albumilistojen ykköseksi 20 eri maassa. Tämä ei ole mikään ihme, sillä edellisestä Daft Punk levystä Human After Allista ehti kulumaan jo 8 vuotta. Nyt jo suurimman hypen laannuttua päätin analysoida levyn kovana Daft Punk diggarina. Vaikka RAM onkin varmasti kuunneltu ja arvosteltu puhki, niin ei tätä voi vaan jättää välistä.

RAM on varmasti ristiriitainen teos monelle vanhalle Daft Punk diggarilla. Siinä ei ole melkeinpä enää mitään samaa kuin vaikka Discoveryllä tai Homeworkillä ja ranskalaiskaksikolle tutusta Housesta kuulaa enää vaan kaikuja. Tilalla on  nykyään vaikutteita niin soft rockista, aor:stä ja peräti progesta. Levyn punainen lanka on kumminkin 70-luvun Discossa. Yksi Daft Punkille omaleimainen elementti on silti vielä selvästi läsnä - nimittäin robotti vocoderit. Tästä huolimatta levyssä on kosketuspintaa ja tunnetta enemmän kuin keskimääräisessä pop albumissa nykyään. Toki tähän auttaa todella iso vierailijalista aina Pharrell Williamsista Panda Beariin. Mitä vierailijoihin tulee vie Paul Williams potin loistavalla tulkinnallaan biisissä Touch. Sen sijaan Julian Casablancasin vierailu Instant Crushissa jää jotenkin perustelemattomaksi vahvan vocoder filtterin vuoksi.

Daft Punk onnistuu uudessa tyylissään mielestäni vallan hyvin. Erinomainen osoitus tästä on 9 minuuttinen Giorgio Moroder, jonka lopun progerevittelyt loksauttavat suun auki - tämmöstä en olisi odottanut kuulevani Daft Punkilta. Discoilu toimii myös mainiosti, josta suuri kiitos kuuluu Nile Rodgersin kitaroinille. Levyn avaava Gife Live Back To Music ja Pharrelin johdattamat Lose Yourself to Dance ja Get lucky ovat tästä hyviä esimerkkejä. Itselleni levystä iskee kumminkin parhaiten hitaammat vocoder-tunnelmpalat The Game Of Love ja Beyond, joskin jälkimmäinen alkaa täysin biisistä irrallisella viuluorkesteraatiolla.

Vaikka levyssä onkin paljon hyvää on se silti kaukana täydellisestä. Monet biisit ovat aivan liian pitkiä  ja jotkut jopa ärsyttäviä. Motherboardin huilut ärsyttävät vaikka muuten biisissä on mukavaa Voyager vibaa. Levyn päättävä Contact taas kuulostaa jotenkin irralliselta levykokonaisuudessa. Ehdottomaksi inhokkini levyllä on silti Fragments Of Time, joka on suorainen pettymys. Todd Edwardsin ja Daft Punkin edellisestä yhteistyöstä syntynyt Face to Face kun on kumminkin yksi Daft Punkin uran parhaimmista biiseistä.

RAM on silti hyvä levy - se viihdyttää ja kuuluu ehdottomasti kesään! Moni uusista kokeiluista toimii ja on nostettava hattua ranskalaiskaksikolle näinkin rohkeasta tavasta tuoda disco takaisin valtavirtaan 30 vuoden jälkeen. Se kuulostaa piristävältä ja ennenkaikkea raikkaalta tuulahdukselta - eipähän ole pitkään aikaan tullut tämän soundista levyä vastaan. RAM on ennenkaikkea hatunnosto ja kunnianosoitus 70-luvun elektroniselle musiikille ja discolle - se on jo tarpeeksi arvostettavaa.

Leave a comment

#277 Vaikka tekee kipeää, ei haittaa


Kokeilunhalua


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Vaadin kyyneleeni takaisin, Panssarivaunu, Shh..
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus

8

Tämä runotyttö vei sydämeni jo vuonna 2010 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Pilvet liikkuu, minä en. Yonan ääni, runolliset lyriikat ja kyky viedä kuuntelija toiseen maailmaan eivät voineet olla tekemättä vaikutusta.

Toinen albumi Vaikenen laulaen vahvisti tätä tunnetta. Loistavia sovituksia, mutta samalla kuitenkin luomumeininki. Albumit harvinaisen ehyitä kokonaisuuksia. Juuri sellaista musiikkia, jota kaipaan levylautaselleni.

Yonan kolmas täyspitkä, syyskuussa 2012 julkaistu Vaikka tekee kipeää, ei haittaa vaati aiempia levyjä enemmän sulattelua. 

Aloitetaan kuitenkin positiivisista puolista. Orkesteri liikkuvat pilvet on yksi Suomen parhaista yhtyeistä. Musiikki tukee loistavasti sanoituksia – tunnetta ei puutu, mutta ei puutu taitoakaan. 

Sumua vaan -kappaleen kitarasoolo tuo mieleen 70 -luvun hämyhommat ja se on tässä asiayhteydessä erittäin hyvä juttu. Bändille on annettu riittävästi tilaa eikä Yonan tarvitse olla koko ajan äänessä.

Vaikka tekee kipeää, ei haittaa ei ole kahteen ensimmäiseen albumiin verrattaessa yhtä toimiva kokonaisuus. Taso vaihtelee liikaa. Räppibiisit Elämän luonne ja Kaleidoskooppi kuulostavat kömpelöiltä eikä edes Asan vierailu jälkimmäisessä pelasta kappaletta. 

Kaleidoskoopin kertosäkeessä on ensin toimiva säe ”En aina jaksa olla myönteinen / mut haluu enää vaikeroidakaan en”, mutta kertsi loppuu heikosti ja epäselvästi rytmitettyyn ”Nään läpi mun kaleidoskoopin kaikki värit maan.”

Toki biisien joukosta löytyy myös yksittäisiä helmiä, kuten kevyesti rullaava Shh... tai tunteikas ja koskettava tangovaikutteinen Vaadin kyyneleeni takaisin

Yona on tullut kolmannella levyllään hieman ulos alkuperäisestä muotistaan. Tämä on edelleen sitä hippi-iskelmää, mutta paljon enemmän muutakin. Se on lopulta hyvä juttu. Hän kokeilee rohkeammin uusia asioita, joista osa toimii paremmin – osa huonommin.

Kokeilunhalu on loistava asia ja osoitus siitä, ettei Yona aio pysähtyä paikoilleen. Hän on alusta asti tehnyt musiikkia omalla tyylillään, vapaana kahleista. Ja tekee jatkossakin. Onneksi.









Posted in , | Leave a comment

#276 Yeezus

Yeezus tulee, oletko valmis?


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: New Slaves, I'm In It, Blood On The Leaves
Löytyykö levyhyllystä: Digi

Levyn huumaavuus
11

Kanye Westin kuudes studioalbumi on messiaskompleksisen neron toistaiseksi kunnianhimoisin ja rajoja rikkovin teos. Ei riitä, että levyn nimi on Yeezus. Ei riitä, että levyllä on kappaleita kuten I Am A God, Black Skinhead ja New Slaves. Eikä sekään riitä, että levy ilmestyi kauppoihin pelkän blankon kannen ja tarran kanssa.

Yeezuksella West ja lukuisat studiovelhot ja vierailijat ovat loihtineet äänimaailman, jota ei voi kuvailla oikein muulla sanalla kuin häiritsevä. Luottotuottaja Jeff Bhaskerin on korvannut Rick Rubin, joka on ottanut roolikseen saman kuin 80-luvun rap-levyillä - karsija.

Edellisten levyjen mahtipontisuudesta, pehmeydestä ja pöhöttyneisyydestä ei ole edes rippeitä jäljellä. Jo avauskappale On Sight läpsii päällekäyvillä syntikoillaan kuulijaa. Menneet ollaan taustojen puolesta unohdettu täysin. Ainoastaan Bound 2 muistuttaa samplevetoisuudellaan siitä, mistä Kanye tuli tunnetuksi. Muuten räiskitään syntikoilla likaisesti ja rosoisesti ilman mitään armoa.

Kanye Westin ensimmäiset levyt kertoivat siitä, kuinka kouluttamaton musta mies voi yrittää nousta suuruuteen hyvinkin henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisuus muuttui 808'sillä ja My Beautiful Dark Twisted Fantasylla enemmän ihmissuhteisiin ja julkisuuteen liittyväksi. Yeezus on levy, jolla nämä molemmat teemat yhdistyvät.

Levyn synkkyys ja vihaisuus kun ammentavat sekä menneisyyden epäonnistumisista, että nykyisistä kahlitsemisyrityksistä. On vaikea sanoa, onko levyn "Yeezus" hahmo vai ei, mutta ainakin se on jumalolento, jota on turha yrittää taltuttaa. On Sightin kesken kappaleen tulevan samplen lyriikat paljastavat paljon.

He'll give us what we need
It may not be what we want

Kahlitsemista on helppo verrata orjuuteen, mistä West ammentaa hyvin paljon. Suorimmin New Slavesissa, jossa mustien asema nykypäivänä kuvataan vähintään rasistisena. Ei tässä kaukana orjuudestakaan olla.

You see it's broke nigga racism
That's that "Don't touch anything in the store"
And this rich nigga racism
That's that "Come in, please buy more
What you want, a Bentley? Fur coat? A diamond chain?
All you blacks want all the same things.

Siksi Yeezus tuntuukin niin ravistelevalta. Ei riitä, että Kanye rikkoo rajoja musiikillisesti, mutta kun musta räppäri lataa täyslaidallisen kaikkea kohtaan ja nostaa itsensä koskemattomalle jalustalle kaikkien yläpuolelle, niin vähemmästäkin älähtää.

Levyn toisen puoliskon ihmissuhdevuodatukset taasen yllättävät. Periaatteessa niiden ei pitäisi, koska viimeiset kaksi levyä ovat olleet juuri sitä, mutta se, että hillittömän jumalbrassailun keskellä mies osoittaa inhimillisiä tunteita. Varsinkin Blood On The Leavesin epäonnistuneesta rakkaudesta kertovat lyriikat kuvaavat, että kyllä jokin voi tämänkin miehen kahlita. Nina Simonen tulkitsema Strange Fruit taustalla tosin muistuttaa, mistä on kyse - orjuudesta. Levyn misogynisuutta ja kylmyyttä voi myös tulkita tämän vuodatuksen kautta. Kun yksi suhde epäonnistuu, niin muihin naisiin, jotka siis hakevat Westiltä pelkkää statusta, on helppo suhtautua kylmästi. Varsinkin, kun haluaa olla koskematon.

Sanoiltaan ja tunnelmiltaan Yeezus onkin todella synkkä. Sen ihmis- ja maailmankuva on synkkä ja totaalisen kyyninen, mitä hyökkäävät ja häiritsevät taustat vain korostavat. Tällaista levyä ei tukevasti asemansa turvanneelta pop-tähdeltä voisi odottaa. Senkin takia se on selkeä osoitus siitä, että Kanye West on kaikesta epäkorrektiudestaan huolimatta nero, jota ei kiinnosta, mitä ihmiset ajattelevat hänestä. Onhan hän jumalan, eli itsensä, poika.

Posted in , , | Leave a comment

#275 Settle

Brittiveljekset tekevät taloa


Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: White Noise, You & Me, Confess To Me
Löytyykö levyhyllystä: Striiminä minun stereoihini ääni virtaa

Levyn huumaavuus
8.3

Jos on seurannut medioita, jotka ovat hip ja cool, niin Disclosurelta ei ole voinut välttyä. Brittien albumilistan ykköseksi ponkaissut Settle kun on ihastuttanut niin trendikansan kuin tanssimusiikin satunnaiskuluttajat. Mikäs on ihastuttaessa, kun tuote on kunnossa.

Lawrencen veljesten musiikki on sekamelska monen montaa genreä. Ytimessä sykkii niin garage kuin house, mutta soppaan lisäillään deep housea, synapoppia, funkya jne. Ensimmäinen mielikuva, mikä veljesten soundista tulee, on ysäri. Syntikat pulputtavat ja pistelevät kuin satunnaisesti Jyrkistä nähdyissä ja kuulluissa biiseissä ja vokaaleissakin voi kuulla aikakaudelle ominaista sielukkuutta, mikä on omiaan herättämään nostalgisia tunteita.

Settle on kumminkin kaikkea muuta kuin nostalgiatrippi, eikä sitä moiseksi ole edes tarkoitettu. Disclosuren musiikki on helppoa ja ennen kaikkea tyylikästä elektroa, joka toimii niin kotikuuntelussa kuin klubeilla. Vaikka en tykkääkään käyttää vuodenaikavertauksia, niin Disclosure on helppo kuvitella kesään. Tämä musiikki nostattaa ja saa hyvälle tuulelle.

Mitään syvällistä tai tunteisiinvetoavaa Settleltä on turha odottaa. Tämä on pinnallista tanssihuttua, jonka ainoa tehtävä on tanssittaa. Siinä se onnistuu tosin täydellisesti. Mitä nyt albumiformaatti ei ole kovin suosiollinen tällaiselle musiikille. Jossain vaiheessa biisien samankaltaisuus ja variaatioiden puute käy puuduttamaan. Suosittelut siis vain hetkiin, kun haluaa heittää ajatukset huishelvettiin ja pitää hauskaa.

Posted in , , | Leave a comment

#274 One Kiss Ends It All

Kylmästä lämpimhään
Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmä biisit: Invisible Friend, Break In, Sunglasses
Löytyykö levyhyllystä: Joo

Levyn huumaavuus:
8,5



Blogimme tauon aikana moni suurimmista suosikeistani (Yo La Tengo, My Bloody Valentine, The National, Tullycraft ja Saturday Looks Good to Me) julkaisi uuden, erinomaisen levyn. Jokainen levyistä olisi blogikirjoituksen arvoinen, mutta tänään keskityn viimeksi mainittuun, sillä Saturday Looks Good to Me:n One Kiss Ends It All on harmikseni jäänyt liki kokonaan huomiotta suomalaisessa mediassa.

Saturday Looks Good to Me pelaa tutuilla vaikutteilla: reilu annos kuuskytlukupoppia, iso töräys tyttöbändisoundia ja hyppysellinen villasukkasipsuttelua. Aiempiin SLGTM-levyihin verrattuna One Kiss Ends It All on kuitenkin melankolisempi, eteerisempi ja kaikuisampi. One Kiss Ends It All lisää bändin soundiin myös annoksen elektronista hälyä ja huminaa. 

One Kiss Ends It All ei lämmitä sydäntä yhtä välittömästi ja auliisti kuin kymmenen vuoden takainen All Your Summer Songs, mutta se avautuu vähitellen ja paljastaa sekä lämpönsä että loistonsa hiljalleen. Paikoitellen kylmän ja etäisen ulkokuoren alla piilee ihanaa popmusiikkia. One Kiss Ends It All ei myöskään ole samalla tavalla riemastuttava kokoelma hittejä kuin yhdeksän vuoden takainen Every Night -klassikko, koska pirteimmilläänkin, kuten kesäisellä Sunglasses-singlellä, sanoituksista huokuu suru: ” I can see the end from here and I know that it won’t be long/ I think it’s like the sun coming up/ and I feel like I can’t be wrong/ in bed with my sunglasses on”. 

Edellisestä SLGTM-levystä on noin kuusi vuotta, ja minä luulin yhtyeen jo hajonneen. Miten mahtavaa onkaan olla väärässä!

Posted in , | Leave a comment

#273 Burnaa


Svengaavaa verbaalista tykitystä





Levyn huumaavuus
8.5
Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: Julkinen sana, Ei tunnu missään, Kiristyskirje, Rakkaudella vihaajille
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Ricky-Tick Big Bandin nokkamies Valtteri Laurell Pöyhönen sai vuoden 2011 marraskuussa hyvän idean. Ja toteutti sen. Hän toi eturivin jazzmuusikoista koostuvan yhtyeensä toiselle levylle mukaan Julkisen sanan, räppärit Palefacen, Redraman ja Tommy Lindgrenin. Toukokuussa ilmestynyt Burnaa on big band -jazzin ja räpin onnistunut ristisiitos.

Ideassa ei ole sinänsä mitään uutta, mutta se on lähtökohdiltaan erittäin kiinnostava. Paleface on kirjoittanut viime vuosien mielenkiintoisinta suomenkielistä lyriikkaa ja koko räppärikolmikon tekemiset GG Caravanissa ovat täyttä timanttia. 

Levy lähtee käyntiin jo aiemmin singlenä julkaistulla Julkinen sana -biisillä, joka svengaa, toimii ja esittelee koko konseptin yhdessä biisissä. Alusta asti on selvää, että homma on toteutettu tyylipuhtaasti. 

Albumin ensimmäiset raidat tuntuvat jotenkin liian tutulta. Kepeästi rullaava bändi soittaa perinteitä kunnioittaen ja sama räppikolmikko on vetänyt yhdessä jo monessa kokoonpanossa. Meininki ei säväytä täydellä teholla, kun tekstienkin kanssa liikutaan suhteellisen kevyellä tasolla. 

Sitten alkaa tapahtua. Se on jatsii kertoo nimensä mukaisesti tyylilajin perinteistä ja ilmiöistä. Redraman ja Palefacen yhteispeli toimii säkeistössä saumattomasti ja musiikki alkaa viedä mukanaan. 

Ei tunnu missään -kappaleen intro tuo mieleen Ultra Bran ja rauhallisempi raita tulee sopivaan paikkaan alun kovan tykityksen jälkeen. Lyriikat tuodaan henkilökohtaisemmalle tasolle. 

Levyn kahdeksas biisi Kiristyskirje vie agenttitunnelmiin. Teksti toimii älyttömän hyvin, biisi kertoo suomiräpin tilasta ja homma on rakennettu toimivasti sieppaustarinan muotoon. Päähenkilönä on tietenkin hip hop. 

Suosikkiraidaksi nousee kuitenkin Rakkaudella vihaajille, joka kolahtaa täydellä teholla. Räppärit battlaavat säkeistöissä tyylillä ja kertosäe toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan loistavasti. 

Kertosäkeen laini: ”Mä en keksi mitään rakentavaa ja juuri siksi suomiräppi on niin masentavaa”, kertoo osuvasti suomalaisen räpin ja oikeastaan koko musiikkikentän ongelmasta. Kenelläkään ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Paleface, Redrama ja Tommy Lindgren näyttävät esimerkkiä muille. Näin tekstit tuovat musiikkiin sisältöä.

Kappaleen c-osan ”kahvipöytäkeskustelu” anteeksipyyntöineen taas pistää naurattamaan. Hyvään huumoriin törmää kotimaisessa musiikissa harvoin.

On sanottava, että Ricky-Tick Big Bandin & Julkisen sanan konsepti on nerokas. Jos Suomessa haluaa tehdä jazzilla rahaa, tällaisia projekteja kannattaa pistää pystyyn. 

Albumia on miellyttävä kuunnella, mutta tämän meiningin luulisi nousevan livenä aivan uudelle tasolle. 

On ryhdyttävä laskemaan riittävätkö rahat Pori Jazzeille tai Flow'hun. Tämä on pakko nähdä.

Leave a comment

#272 180


Tästä brittibändistä kuullaan vielä





Levyn huumaavuus
7.5

Julkaisuvuosi: 2013
Ensikosketus: 2013
Helmeilevimmät biisit: We Found Love, Best of Friends, Step Up for the Cool Cats
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Briteistä on alkanut tulemaan ulos viime vuosina uusia mielenkiintoisia rock-bändejä enemmän kuin sieniä sateella. Ensiksi tuli ulisevine kitaroineen ja hienoine sanoituksineen, nyt jo stadionluokan keikkoja buukkaava The Vaccines, sitten iski freeshin kuuloinen Newcastlelaisbändi Frankie & The Heartstrings, tämän jälkeen jo "uudeksi Manic Street Preachers" ristitty The Heartbreaks ja nyt debyyttialbuminsa on saanut valmiiksi erittäin uskalias ja lupaava Palma Violets.

Yhtyettä on hypetetty brittimediassa lähes yhtä paljon kuin The Libertinesiä aikoinaan. NME kerkesi hehkuttaa Palma Violetsin lehdessään puhki jo ennen edes debyyttialbumin ilmestymistä.

Ei ole yhtään epäselvää mistä tämä nuori yhtye on ottanut vaikutteensa - soundissa on kuultavissa kaikuja niin The Stone Rosesista kuin The Libertinesistäkin. Yhtyeen laulajalla on ärhäkän karjuva tyyli laulaa ja se on selvästi Palmojen valttikortti. Äänessä on ihan oikeasti karismaa yhtä paljon kuin Carl Baratilla ja Pete Dohertylla!

Palma Violetsin uutukainen, 180 on kuitenkin hieman epätasainen levy. Best of Friendsin, We Found Loven ja Step Up for the Cool Catsin tiimellyksessä yhtyeellä ei ole mitään hätää - nämä teokset ottaisi isompikin brittibändi huoletta huostaansa. Mutta ne loput kappaleet eivät ole kovinkaan hyviä. Kun ideat loppuu, syntyy epäolennaisia ja mitäänsanomattomia lallatteluja joita ei tee mieli laulaa mukana.


Levy on täynnä kaikkea lupaavaa ja särmikästä. Välillä saatat bongata jostain kohtaa levyä ihan saatanan makean kitarariffin. Sitten kuitenkin huomaat, että kappale on muuten vain ihan turha ralli ilman minkäänlaista punaista lankaa. Pointti kulminoituu varsinkin levyn viimeisessä kappaleessa "14".

Palma Violets esiintyy Rock the Beachissa keskiviikkona. Olen mukana.





Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.