Archive for kesäkuuta 2012

The Start of the Summer

Essen


Kuin vaivihkaa auringon siivittäminä levybloggarit ovat jääneet kesätauolle tai ainakin odottamaan laitumille pääsyä. Jatkanemme musiikkitallenteiden ruotimista jossakin elokuun alun paikkeilla. Ainakin idean poikasia on jo pistetty hautumaan pääkoppiin, joten jos kesäpiknikit eivät liuota niitä pois, olemme entistä terävämmässä iskussa muutaman viikon päästä.

Jos SINULLA kuitenkin on jokin levy, josta haluaisit kuulla meidän mielipiteemme, tai muuten vaan villejä otsakkeita teemaviikoille, annahan kuulua kommenttiboksissa! Joka tapauksessa mukavaa kesää till alla, kenties törmäämme festareilla. ;)


Terveisin Levy Päivässä -bloggarit

Posted in | 2 Comments

#169 In Our Heads




Tänä vuonna Hot Chipin diskossa on hiljasempaa






Levyn huumaavuus
6.0

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: These Chains, Flutes, Don't Deny Your Heart
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Leikittelen välillä ajatuksella, että entä jos joku suuresti odottamista levyjulkaisuista pettääkin, totaalisesti. Itse asiassa näin käy hyvin harvoin: vaikka levy ei aluksi iskisikään juurikaan yhtään, kyllä siihen vielä jossain vaiheessa ihastuu. Tällä viikolla postilaatikkooni kilahti Hot Chipin In Our Heads, CD jonka piti oikeastaan tulla perille vasta ensi viikolla. Fiilikset oli tosiaan korkealla, sillä levyn virallinen julkaisupäivähän on vasta 12. kesäkuuta. Laitoin tietenkin levyn heti pyörimään soittimeen.

Kyseessä on yksi vuoden odotetuimpia levyjulkaisuja. Flutes iski tajuntaan jo alkuvuodesta ja pidän kyseessä olevaa rallattelua yhtenä vuoden parhaista yksittäisistä kappaleista tähän mennessä. Odotukset olivatkin In Our Headsin suhteen tosi korkealla - odotin vähintääkin yhtä timanttista kokonaisuutta kuin parisen vuotta sitten julkaistu One Life Stand.

Toisin kuitenkin taisi käydä. Olen kerennyt pyöräyttää In Our Headsin ainaki neljästi lävitse ja albumi ei kuullosta oikein miltään. Pet Shop Boys soi bändin musiikissa yhä lähemmin, Alexis Taylorin korvia hivelevä laulu raikaa somasti ja lyriikoiden suhteen liikutaan samoilla alueilla kuin edellisilläkin albumeilla. Silti levy ei saa oikein viisaria värähtämään. Levy on suoraan sanotusti tylsä.

Mitä on tapahtunut musiikkinörteille sitten One Life Standin? Biisimateriaali on liian keskivertoa, levyltä puuttuvat ne svengaavat anthemit ja bändin sointi on jotenkin liian turvallista. Levyltä erottuvat edukseen kasarielektrolle komiasti kumartava These Chains ja tosiaan tuo seitsenminuuttinen hyökyaallon lailla nousuun älähtävä Flutes. Levylle olisi tarvittu lisää vahvempia sävellyksiä. Joku tästä turvallisesti raikaavasta menosta voi pitääkin, mutta minä kyllä ihastuin One Life Standin kohtalokkaaseen äänimaisemointiin aikoinaan erittäin tulisesti.

In Our Heads starttaa vaisusti, paranee keskivälin paikkeilla mutta läsähtää lopullisesti jälkipuoliskolla. Onhan tässä tietenkin vielä se pieni mahdollisuus, että kyseessä on harvinaisen sitkas "grower" mutta tuskinpa vaan.


3 Comments

#168 Lex Hives

You are the crime, The Hives are the law


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Go Right Ahead, 1000 Answers, These Spectacles Reveal The Nostalgics, Midnight Shifter
Löytyykö levyhyllystä: Njet

Levyn huumaavuus
7.0

Ruotsin supersankarirockarit ovat taas täällä! Yhtyeen viides levy saapuu viiden vuoden tauon jälkeen, enkä itse odottanut siltä juuri mitään. Mitättömät odotukset olivat paikallaan, koska levy yllätti.

The Hives on aina ollut erinomainen rock-yhtye, jonka ongelmana on viimevuosina ollut yliyrittäminen. The Black & White Albumilla oli muutama erinomainen kappale, jonka seurana oli monta todella kammottavaa kappaletta. Jälkiviisaana voikin sanoa, että The Neptunesin ja Timbalandin kanssa tehdyt biisit olisi voinut jättää mappi ö:hön. 

Lex Hives on onneksi edellistä levyä parempi ja kaikkia The Hivesin levyjä tasaisempi tuotos. Sitä vaivaa ainoastaan totaalinen riskittömyys. Yhtye soi tällä kertaa rentoutuneemmin ja vapautuneemmin, mutta riskittömyys on johtanut myös hitittömyyteen. Bändi on hylännyt hölmöt ja yksinkertaiset, mutta hetkessä päähän tarttuvat riffit turvallisemmalla paaluttamisella. Nyt kappaleissa luotetaan toistamisen tartuttavan kuulijat, mitä ei valitettavasti tapahdu. Viikon kuuntelun jälkeen en edelleenkään osaa nimetä kaikkia kappaleita, tai edes hyräillä niiden kertosäkeitä saati pääriffejä, vaikka kappaleet toistavat niitä parin minuutin kestonsa aikana ihan tarpeeksi.

Kaahaamisen yhtye sentään edelleen osaa. 1000 Answers, These Spectacles Reveal The Nostalgics ja If I Had A Cent ovat perinteistä The Hivesin tehokasta ränttätänttää, mutta niidenkin ongelma on se, että edellisillä levyillä kyseiset kappaleet olisivat olleet täytekappaleita. Nyt ne ovat levyn huippuja. Muuten kappaleet ovat kuin samasta reseptistä, tosin virheettömästä ja ihan kelvolta maistuvasta sellaisesta.

Tasaisuuden voi sanoa nyt olevan hyve, koska levyltä ei pohjakosketuksia löydy. Kappaleet ovat tasaisen kelpoja ja minuutilla maagisen puolen tunnin rajan ylittävä levy on viihdyttävä, kuten kunnon rock-albumin pitääkin olla. Siltä vain toivoisi levyn päätöskappale Midnight Shifterin kaltaisia erottautumisia. Kyseisellä kappaleella saksofoni ja groove lennättävät yhtyeen Fagerstasta suoraan Detroitiin. Harmi, että muut kappaleet pitävät yhtyeen pikkukaupungissa, jossa supersankareilla kuvittelisi olevan tylsää. Toivon, että seuraavalla levyllä bändin maailmanvalloitussuunnitelmat olisivat edes vähän villimpiä.

Posted in , , , | Leave a comment

#167 Long Gone Before Daylight

Villatakin lämpöä
Julkaisuvuosi: 2003
Ensikosketus: 2004
Helmeilevimmät biisit: Communication, You're the Storm, For What It's Worth
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
7,8

En ole The Cardigansin alkuvuosien söpöilypopista tykännyt muutamia yksittäisiä biisejä enempää, enkä juuri välitä Gran Turismon kylmästä kovalevyrokista. Mutta kun The Cardigans teki Nina Perssonin A Camp -projektin jälkimainingeissa hidastempoisen countrypoplevyn, minä ihastuin.

Long Gone Before Daylight on mukavaa ilta-, sunnuntai- ja syksymusiikkia, joka tosin paikoittain jää helposti taustamusaksi. Yksi levyn valteista on yhtenäinen tunnelma, joka rikkoutuu vain A Good Horse -biisin kohdalla: The Cardigans ei ole erityisen hyvä rokkibändi, eivätkä A Good Horsen riffittelyt tunnu sopivan villatakin lämpöön.

Long Gone Before Daylightin suurin ansio on se, että se sisältää yhden sellaisen biisin, jota minulla on innostuksissani tapana nimittää täydelliseksi popbiisiksi. Tämä tähtihetki on kaunis ja intohimoinen rakkauslaulu You’re the Storm, joka onnistuu mahdottomassa: sen sanoituksissa käsitellään rakkautta sotakuvaston avulla, eikä minua lainkaan ahdista, ärsytä tai vituta. Ja voi kuinka hienosti Nina Perssonin ääni soikaan! Tasapainoisen levyn muut tähtihetket, For What It’s Worth ja Communication, eivät jää paljoa You’re the Stormin kauneudesta jälkeen.

Long Gone Before the Daylight on levy, jonka kuvittelisi maistuvan niin Beckin Sea Changen kuin Anna Puunkin ystäville.

Posted in , , | 1 Comment

#166 Tourist History

Toimivaa, mutta täysin riskitöntä






Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: What You Know, I Can Talk
Löytyykö levyhyllystä: Spotify


Levyn huumaavuus
8.2


Ruisrockiin saapuu tänä vuonna monta mielenkiintoista nimeä joista oon jo analysoinut Metronomyä. Tänään on vuorossa briteistä ponnistava perinteistä synaindie-rokkia soittavan Two Door Cinema Clubin debyyttilevy Tourist History.

Täytyy ensimmäisenä sanoa, että Two Door Cinema Club tarjoaa vain ja ainoastaan syntikoilla maustettua tanssittavaa indie-rokkia ei mitään muuta. Bändi erottuu silti massasta edukseen hyvän biisimateriaalinsa ja tietynlaisen oman soundinsa turvin, etenkin biiseissä vahvasti melodioita kuljettavat raikkaan kesäiset kitarat miellyttävät korvaani. Muutenkin levyn yleinen tunnelma on sopivan kesäinen ja tämä levy olikin yksi kesän 2010 soundtrackejäni.

Toki moitittavaakin löytyy, bändi ei oikeastaan missään vaiheessa poistu mukavuusalueeltaan ja revittelyt jäävät vähäiseksi. Tämä on myös toisaalta hyvä ratkaisu, mutta pienimuotoista vaihtuvutta levy olisi kaivannut, nyt monet biisit ovat liiaksi samasta puusta veistettyjä. Kaava on onneksi yleensä toimiva ja levyllä ei suoranaisesti ole kovin huonoja biisejä ja niiden pituudet ollaan ymmärretty pitää lyhyinä. levyltä onkin turha etsiä yhtäkään yli 4min biisiä. Tämän takia biisit eivät missään vaiheessa ala puuduttamaan tietynlaisesta tasapaksuisuudesta huolimatta, vaan levyn pystyy vaivattomasti kuuntelemaan läpi.

Tourist History on asiallinen ja hyvin tehty levy, joka kärsii riskittömyydestään, mutta toisaalta soittajien ilo tehdä tämän tyyppistä musiikkia kuuluu selkeästi biiseistä. Yksittäisinä biiseinä voisin mainita perinteiseen disko-komppiin kertsissä luottava sekä vähän ärsyttävällä samplella lähtevä I Can Talk ja erittäin kesäiseltä kuulostava What You Know, jossa myös kuullaan yllättäen vähän muunneltua disko-komppia.

Two Door Cinema Club tekee musiikkia josta tulee hyvälle tuulelle, kesäistä, iloista, tanssittavaa. Eihän tämä mitään syvällistä ole ja musiikillisesti nerokkaita biisejä on turha lähteä etsimään. Silti tämä toimii yksinkertaisuudessaan,  mutta tietynlainen musiikillinen iloisuus voi alkaa ärsyttämään joitakin. Toimii varmasti kesäisessä Turun Ruissalossa, vaikkapa illalla Rantalavalla.




Posted in , , , , | 5 Comments

#165 Valtari


Hyvin kaunista, mutta eipä oikein muuta


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Ekki Múkk, Varúð
Löytyykö levyhyllystä: Spotify


Levyn huumaavuus
6.8


Minulla on ristiriitainen suhde Sigur Rosiin, bändi tekee toki kaunista ja silti jylhää musiikkia, mutta jostain syystä se on silti jäänyt minulle jotenkin etäiseksi, vaikkakin esimerkiksi Hoppipolla ja Festival ovat genressään loistavia biisejä.  Tämä voi johtua siitä, että olen kuunnellut lähinnä Takkia (2005) ja Með suð í eyrum við spilum endalaustia (2008) sekä eritoten Jónsin soolona vuonna 2010 julkaisemaa loistavaa albumia nimeltä Go, enkä ole keskittynyt bändin kahteen kehutuimpaan albumiin ( ) (2002) ja Ágætis byrjuniin (1999) Otin silti kuunneltavaksi Sigur Rosin uuden ja mielenkiintoisesti nimetyn albumin Valtari.

Sigur Rosilla on kyllä huikea taito luoda kauniita ja jylhiä äänimaisemia, joka tulee esiin esimerkiksi loistavassa Varúð:ssa joka kasvaa komeasti äänimaiseman säröytyessä samalla kliimaksiinsa, myös biisin oudosti kaiutettu piano sopii tunnelmaan hyvin ja tuo pientä eroavaisuutta muuten Valtarin pehmeään ja kuulaaseen äänimattoon. 

Levyn alkupuoli on muutenkin komea ja luulen jo Sigur Rosin voittavan itseni puolelleen, mutta levyn loppupuolen viimeistään tylsän Varðeldurin kohdalla kelkka kääntyy. Viimeiset kolme biisiä ovat näennäisesti erilaisia, mutta rakentuvat lähinnä minimalistisen ambientin ja siihen päälle kyhättyjen sylofoni/pianokuvioiden päälle. Eiku mitä, Fjögur Píanó rakentuukin pelkästään minimalistististen pianokuvioiden varaan, mutta ei toimi siltikään. Mikä mättää?

Nämä kolme biisiä ovat esimerkkejä siitä, mitä Sigur Rosin musiikki voi huonoimillaan olla. Biisit kuulostavat jokainen Outrolta, mutta niitä on kolme putkeen, miksi? Lisäksi biiseillä on pituutta yhteensä reilut 20min ja etenkin levyn pisin ja ehkäpä tylsin biisi Valtari on aivan ylimoitettu. Hyvinhän kaunista tämä on ja toimii ehkä taustamusiikkina kesäillassa, mutta mitä tarkemmin näitä biisejä kuuntelen, sitä enemmän tylsistyn, onko tämä sitä taidetta mitä ei pidäkään tajuta, vai meneekö tämä oikeasti tekotaiteelisuuden puolelle? 

Valtari on keskinkertainen levy, mutta siinä olisi aineksia melkeinpä erinomaiseksi EP:ksi. Silti jos 8 biisin levyllä on 3 täysin turhaa ja ylipitkää kappaletta on sen valitettavasti pakko näkyä arvosanassa. Minä haluan ymmärtää sinua Sigur Ros ja levyäsi Valtari, tosissani haluan, mutta mitä sinä annat minulle on vain kasa kauniita melodioita ja äänimaisemia, mutta ei sen enempää. 



Posted in , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.