Archive for maaliskuuta 2012

#125 Alive 2007

Kuinka muuttaa Bercyn-areena 10k ihmisen tanssilattiaksi.


Julkaisuvuosi: 2007
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit:Yritä nyt erotella tämmösestä miksausjättiläisestä joku yksittäinen biisi.
Löytyykö levyhyllystä:Spotify "hyllystä" löytyy.


Levyn huumaavuus
9.7

Voin näin ensialkuun sanoa, että Alive 2007 on täydellinen livelevy, niin täydellinen, että sen takia se ei saa täyttä kymppiä ja niin miksi ei saa? Minäpä kerron, mutta keskitytään nyt ensiksi siihen, mikä tästä levystä tekee niin loistavan, että Daft Punkin kaksikko sai tästä livelevystä Grammyt hyllyjään koristamaan.

Alive 2007 on äänitetty Pariisin Bercyssä 17 kesäkuuuta 2007, voi kunpa olisin ollut paikalla tuona päivänä, sillä Daft Punk ei ole ollut kiertueella sitten vuoden 2007 yksittäisiä live-esiintymisiä lukuunottamatta, se on sääli sillä tämä levy osoittaa, että kaksikolla on taito luoda täydellisiä livekokemuksia ja miksata suurimpia hittejään taiturimaisesti ja etenkin sujuvasti yhteen ja näin ollen monet erinomaiset biisit kuulostavat yhdistettynä kaksi kertaa loistavammilta. Otetaan esimerkiksi Around The Worldin taidokas sulauttaminen Harder, Better Faster Strongeriin, parhaimpia tanssibiisejä ikinä?

Tämän levyn kehumista voi vaan jatkaa ja jatkaa, biiseistä löytyy tarkemmalla kuuntelulla aina vaan enemmän pieniä hienoja yksityiskohtia ja nerokkaita oivalluksia, kuten Face To Facen taustalle miksattua nopeennettua samplea Harder, Better, Faster, Strongerista, joka toimii erinomaisesti! Monet miksaukset ovat rohkeita, mutta kaikki kokeilut toimivat ja vaikka Daft Punk on erinomainen studioalbumeilla, niin biisien liveversiot pyyhkivät studioversioilla lattiaa. Levyltä ei löydy oikeastaan mitään biisiä, johon ei olisi kajottu, ainoastaan Daft Funk on säästynyt suuremmalta miksaukselta pientä kikkailua lukuunottamatta. Myös se ilahduttaa että levy ei ole pelkkä puuduttavaa reivijunttausta vaan kaksikolla osaa myös paikoitellen pistää jarrun päälle juuri oikeissa paikoissa, kunnes taas mennään ja reivataan. Liialliseen kikkaukseen ei sirti sorruta, vaan levy kuulostaa eheältä ja on juuri sopivan pituinen.

Daft Punkin eduksi on myös sanottava, että biisit on koottu miksaamalla bändin pelkästään omia biisejä, eikä vieraita sampleja löydy, Encoressa kuultavaa Stardustin Music Sounds Better With You:ta lukuunottamatta, mutta sekin on Daft Punkin toisen osapuolen Thomas Bangalterin sivuprojekti.

Nyt palaan siihen, miksi tämä levy ei vaan saa siitä kymppiä, vaikka se niin huuta sitä antamaan. Daft Punkin live-esiintymisiin kuuluu suurena osana visuaalinen tykitys, joka tukee musiikkia täydellisesti. Tämä levy on vaan livelevy, eikä DVD:tä ole saatavana, miks? Haluan sen! Haluan nähdä tämän bändin livenä, miksi he tekevät niin vähän keikkoja, miksi? On epäreilua, että tästä levyä ei ole julkaistu DVD:llä, toisaalta on epäreilua nillittää siitä, koska levy on kumminkin loistava ja nautittava, mutta silti.

Kun Daft Punk taas lähtee kiertueella joskus tulevaisuudessa, haluan nähdä tämän kaksikon suomessa tai jossain euroopassa. Ja nauttia siitä kuinka kaksi robottiasuista ranskalaista tanssittaa ihmistä ledipyramidistään. Ehkä vähäisten kiertueiden juju on siinä, että jokainen keikka on oikeasti oma ainutlaatuisensa kokemus.

Daft Punk ei oo tehnyt oikeastaan yhtään suoranaista tv-esiintymistä, joten livepätkiän löytäminen on vaikeaa, mutta onneksi pari loistavaa hetkeä tältä kiertueelta on saatu tallennettua telkkariin asti, nauttikaa!


Posted in , , , , , , | Leave a comment

#124 Live At Shea Stadium

Seiskaseiskan viimeiset henkäykset taltioituna


Julkaisuvuosi: 2008
Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: London Calling, Police On My Back, Spanish Bombs, I Fought The Law
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8.1


Livelevyviikko on tuonut eteenne jo pettymyksiä, turhuuksia ja täydellisyyksiä. Nämä määreet kuvaavat hyvin livelevyjen sisintä. Joskus niiltä odottaa saavansa konserttielämyksen kotistereoista, joskus ne ovat vain studiolevyjä paskemmilla soundeilla ja joskus ne vievät toiseen maailmaan. The Clashin kadonneeksi luultu livelevy Live At Shea Stadium on vähän tätä kaikkea.

Live At Shea Stadium on taltioitu yhtyeen kahdelta lämmittelykeikalta sateisesta New Yorkista vuodelta 1982, missä The Clash lämmitteli maanmiehiään The Whota. Vaikka Shea Stadiumin keikat eivät missään mielessä ole legendaarisia, niin ne sijoittuvat ajanjaksoon, jossa The Clash oli suurimmillaan, mutta myös lopulta haavoittuvaisimmillaan. Alkuperäinen rumpali Topper Headon oli lähtenyt jo yhtyeestä ja muidenkin jäsenten kohtalo bändissä oli vaakalaudalla, koska yhtye oli toistensa kurkussa jatkuvasti kiinni.

Luulisi, että näistä lähtökohdista saisi eteen keitoksen, joka ei olisi oikein mistään kotoisin. Päinvastoin - The Clash kuulostaa olevansa elämänsä iskussa. Bändin "hypemies" Kosmo Vinylin introliekityksellä käyntiin lähtevä keikka tuo The Clashin kiistattoman nerouden esiin erinomaisesti. Yhtye soittaa biisejään koko uran varrelta, ja mahtuupa mukaan cover-versiot Eddy Grantin Police on My Backista ja Willie Williamsin Armagideon Timesta, joista varsinkin jälkimmäinen soi vastustamattomalla takapotkulla. Levy osoittaa The Clashin moniulottuvuuden, jolla he pystyivät vetämään niin suoraviivaista punkia, kuin letkeää reggaetakin kuulostamatta missään vaiheessa väkinäiseltä.

Oma ongelmani Live At Shea Stadiumin kohdalla on oikeastaan todella hölmö. En itse ole oikeastaan koskaan pitänyt keikan yksipuolisesta kaahausmentaliteetista. Ymmärrän, että massiiviseksi stadionmammutiksi kasvanut The Who soitetaan suohon suoraviivaisuudella ja vimmalla, mutta nyt The Clash jättää itsestään turhan yksipuolisen kuvan, vaikka kesken Magnificent Seveniä vetävätkin reggae-coverin. Nyt bändi kaahaa 45 minuuttia täysiä ja jättää monta hienoa leppoisampaa kappaletta soittamatta. Kieltämättä tämä antaa hyvän kuvan punkimmasta The Clashista, mutta niin kuin kaikkien kuuluisi tietää, yhtye oli paljon muutakin kuin punk.

Tästä ongelmasta huolimatta Live At Shea Stadium on viihdyttävä levy ja antaa tiivistetyn kuvan The Clashin legendaarisesta maineesta. Kyllä minä tällä levyllä voisin jonkun koukuttaa yhtyeen tuotantoon.


Posted in , , , , , | Leave a comment

#123 INNI

Täydellisyys viidessätoista raidassa.


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Svefn-g-englar, Ný Batterí, Saeglópur
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
10.0

Kun puhutaan islantilaisesta musiikista, taiderockista tai parhaimmassa tapauksessa molemmista, ei ensimmäisestä mielikuvasta eikä kenties sivuraiteille ajautuvan keskustelun lopputuloksestakaan ole epäilystäkään: Sigur Rós on jumalainen. Ja vielä jumalaisemmat muun muassa jousella soitettujen sähkökitaroiden soundit ovat livetilanteessa. Harvakseltaan keikkailevan bändin konsertteja voi olla hankala päästä todistamaan, mutta Inni korvaa menetyksestä suuren osan.

Heti alusta lähtien kitarat surisevat huumaavasti korvakäytävissä, eikä edes Jónsin falsetti toimi varsinaisesti tasapainoittavana tekijänä, vaan se korostaa raastavuutta viimeiseen asti. Herkät jousi- ja pianopätkät sen sijaan kääntävät tunnelman päälaelleen. Kummassakin tapauksessa kylmät väreet hiipivät selkää pitkin ylös niskaan pysäyttäen sydämen hetkeksi ja tuoden kyyneleet silmiin. Inniä ei pidä kuunnella läppärin integroiduista kaiuttimista samalla, kun selaa blogeja - sen on annettava soida nupit kaakossa ja mieluiten hyvälaatuisista kuulokkeista, jotta ympäröivän maailman saa suljettua ulkopuolelle.

Kokonaisvaltaiseen kokemukseen kuuluu ääniraidan lisäksi tietenkin myös visuaalinen anti a.k.a. Vincent Morrissetin ohjaama livetaltiointi Lontoon Alexandra Palacesta. Rosoisen graafinen ilme toistaa äänimaailman iholle luomia väristyksiä täydellisesti. Valkokankaalta katsottuna ja musiikin pauhatessa ympärillä ei lähemmäksi todellista livekokemusta voi päästä.

Kaksi täysin uuttakin kappaletta levyltä löytyy, E-Bow ja Festival, jotka vakuuttavat allekirjoittaneen myös bändin tulevaisuutta ajatellen. Vaikka Inniä kuvaillessa tekisi mieli listata ylistyssanoja toistensa perään, tunnen oloni lähinnä sanattomaksi. Session kaksi kertaa elokuvateatterissa ja useamman kerran kotona nähneenä ja kuunnelleena voin sanoa, että se imee hyvällä tavalla tyhjäksi joka kerta. Ja se on täydellisen levyn merkki.


   

Posted in , , , , | Leave a comment

#122 Live!

Kiva mutta tarpeeton

Julkaisuvuosi: 2008
Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: Nina, olen palasina, Annukan kaa, Pupu Tupuna
Löytyykö hyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
7,4

Risto esiintyi Aavasaksan Aawastockissa vuonna 2006, ennen Aurinko aurinko plaa plaa plaan julkaisua, ja pääni räjähti. Tai laajeni. Tai ainakin nyrjähti. Ennen tuota festivaalikeikkaa Risto ei ollut minulle kovinkaan tuttu: olin kuunnellut enimmäkseen Levy-yhtiön jätkiä Fonalin sivuilta ja hihitellyt itsekseni. En ollut osannut valmistautua siihen, millainen yllätys keikalla odotti. Rakkauden rock, Discopallo ja erityisesti rönsyilevä Pupu Tupuna olivat parasta, mitä olin livenä päässyt todistamaan. 

Aawastockin keikan jälkeen, Aurinko-levyn jo ilmestyttyä, kävin aika monesti uudelleenkin Riston keikalla ja muistan kuuluneeni siihen joukkoon, jonka mielestä Riston pitäisi ehdottomasti julkaista livelevy. Lopulta live-levy julkaistiinkin, mutta siihen mennessä olin jo hieman kyllästynyt Ristoon – olihan bändin keikka ollut kerta toisensa jälkeen aika samanlainen. Kuitenkin ostin Riston Live!:n, kuuntelin sen kerran ja laitoin levyn hyllyyn, jossa se on ollut tähän päivään saakka. Uskoisin, että vähille kuunteluille on kaksi syytä: toisaalta levyltä ei välity se hurmos, joka ensimmäisillä näkemilläni keikoilla oli niin vastaansanomatonta (tuskin se olisi edes ollut mahdollista!) ja toisaalta en varmaankaan ole keksinyt yhtään syytä sille, miksi en liveversioiden sijaan kuuntelisi studioversioita. Jälkimmäinen syy tosin pätee liki kaikkiin muihinkin livelevyihin. Nirvanan Unplugged in New Yorkia lukuunottamatta livelevyt ovatkin mielestäni varsin tarpeettomia kapistuksia. 

Ikävähköshenkisen vuodatuksen jälkeen on tosin myönnettävä, että kuuntelen nyt Live!:ä toista kertaa putkeen ja olen lähes koko ajan paukutellut käsilläni polviin, heilutellut jalkaa, soitellut ilmakitaraa ja vähän lauleskellut mukanakin (onneksi avovaimoni on töissä). Keskiviikkoillan kuuntelusessio palautti mieleeni sen, että Ristolla on monta erinomaista biisiä. Harmillista, joskin kirjoitukseni kannalta oleellista, on kuitenkin se, että Pupu Tupunaa lukuunottamatta yksikään niistä hyvistä biiseistä ei ole Live!:llä parempi kuin debyytillä tai Aurinko aurinko plaa plaa plaalla. Live! palannee taas hyllyyn pölyyntymään. Onneksi Fonalin levyt sentään näyttävät turhanpanttinakin varsin hyviltä.

Posted in , , , | Leave a comment

#121 A Cross the Universe



Ranskalaista ylivenytettyä megajyystöä San Fransiscon illassa!







Levyn huumaavuus
6.8

Julkaisuvuosi: 2008
Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: Waters of Nazareth, We Are Your Friends, Phantom Part 2  
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Arvostelemme tällä viikolla livelevyjä. Niitä kuuluisia levyjä, joita esimerkiksi omaan levyhyllyyni ei ole eksynyt oikeastaan kuin kourallinen. Yksi niistä kiekoista on vuonna 2008 julkaistu ranskalaisen elektroduon, Justicen pakollinen livesetittely A Cross the Universe, tuon kuuluisan Cross-levyn tiimoilta. Onko levystä vain Daft Punkin julkaiseman Alive 2007:n rutiköyhäksi rengiksi vai onko ilmassa jotain suurempaakin?

Justicea en ole koskaan nähnyt livenä. Sen kuitenkin tiedän, että ranskalaisduo tykkää improvisoida paljon - sellanen oikeastaan tuo ihan oman jännityksensä keikkaan. Biisit eroavat kivasti alkuperäisen albumin biiseistä. Esimerkiksi duon radiohitti D.A.N.C.E. kuullostaa raikkaan erilaiselta livenä, samaa voi sanoa myös Waters of Nazarethista ja One Minute to Midnightista. Tuntuu myös siltä, että Justicen muhkeaa soundia on onnistuttu vain elävöittämään livenä. 

Mutta totuushan on se, että A Cross the Universen aikoihin Justicella oli aivan liian vähän materiaalia. Lopputulos olisi varmasti ollut aivan erilainen, kun pojat olisivat vääntäneet live levyn vasta viime vuotisen Audio, Video, Discon jälkeen. Nyt tuntuu siltä, että muutamia biisejä on koitettu venyttää väkisin, jotta saatais aikaan mahdollisimman massiivinen keikkavetäisy. Keikan avaava Genesis on jotenkin tosi tylsän kuuloinen ja seitsemän ja puoliminuuttinen Stress ei toiminut Cross-levyllä eikä se toimi ylivenytettynä live-versionakaan. Ja missä hemmetissä luuraa Crossin paras kappale Newjack!? Propsit pitää antaa duolle kuitenkin siitä, että settilistan loppupäähän on onnistuttu miksaamaan Klaxonsia, Rage Against the Machinea ja Metallicaa erinomaisesti!

A Cross the Universe ei ole niitä livelevyjä joiden tahdissa pystyy fiilistelemään laulamalla mukana. Se ei ole myöskään niitä livelevyjä, jotka saavat ihon kananlihalle tai yleensäkään nostattavat ankaraa keikkakuumetta. Se on hankinnan arvoinen tuotos faneille, eipä oikeastaan juuri muille.

Justice nähdään livenä jälleen kerran Pronvinssirockissa ensi kesänä. Pitäisköhän mennä tsekkailemaan? 


Posted in , , , | Leave a comment

Viikonlopun suosikkisoittari #3

On sunnuntai ja se meinaa vain sitä, että on suosikkisoittarin aika! Jarmo ja Juho ovat edellisillä olleet aika indie- ja altsupäissään, joten otan omalla soittolistallani aivan päinvastaisen suunnan. Soittolistani kun on täynnä jazzia. Miksi jazz? Mielestäni genrellä on edelleen monen silmissä turhan elitistinen kuva, kun tosiasiassa jazzia on hyvin monenlaista. Tällä soittolistalla pysytään keveämmän jazzin maailmassa. Tältäkin tosin löytyy alagenreä jos jonkinmoista, joten yrittäkäähän pysyä mukana.

1. Timo Kiiskinen - Ei rakkautta tunne (2009)
Suomalainen laulaja Timo Kiiskinen teki kokonaisen tribuuttilevyn legendaariselle jazz-laulaja Chet Bakerille. Levystä erikoisen tekee se, että Kiiskinen suomensi kaikki coveroimansa kappaleet. Lopputulos on yllättävän tyylikäs ja tunnelmallinen, mistä levyn avauskappale Ei rakkautta tunne on erinomainen esimerkki. Tähän tunnelmaan voisi upota pidemmäksikin aikaa.

2. José James & Jef Neve - Gee Baby, Ain't I Good To You (2010)
Amerikkalainen José James on muutaman vuoden aikana noussut mielenkiintoisimmaksi jazz-laulajaksi. Miehen soololevyillä jazzia ollaan naitettu niin hiphopiin, r'n'b:hen, souliin ja oikeastaan ihan kaikkeen mahdolliseen rytmimusiikkiin. Belgialaisen jazz-pianisti Jef Neven kanssa tehty yhteislevy on kumminkin puhdasta jazzia. Levyllä soi vain Jamesin laulu ja Neven piano, ja kappaleetkin ovat vanhoja jazz-klassikoita. Tämä kappale on alunperin Don Redmanin käsialaa, jonka James ja Neve riisuvat tyylikkäästi alkutekijöihinsä.

3. Otto Donner Element All Stars - Haka-Blues (1968)
Love Records on taatusti Suomen legendaarisimpia levy-yhtiöitä. Vaikka yhtiö tunnetaan suuren yleisön silmissä kaikesta muusta kuin jazzista, niin mahtui repertuaariin myös tätä musiikinlajia. Neljä vuotta sitten julkaistu kokoelma Love Jazz 1966-1977 on loistava johdanto yhtiön jazz-tuotantoon. Oma suosikkini kokoelmalta on tämä kappale, enkä oikeastaan osaa edes sanoa miksi. Hyvää svengiä, ei kai sitä muuta tarvita erinomaiseen biisiin.

4. The Five Corners Quintet - Trading Eights (alunperin 2005, tämä levytys 2010)
Viime vuosikymmenen tärkein suomalainen jazz-yhtye oli pakko saada soittolistalle mukaan. Tuottaja Tuomas Kallion ja DJ Antti Eerikäisen sample-pohjalta lähtenyt projekti kasvoi yhtyeeksi lähes vahingossa, mikä on meidän onni. Tämä kvintetti kun oli parhaimmillaan pelottavan kova. Siksi otinkin mukaan yhtyeen tunnetuimman kappaleen liveversion mukaan. Tämän tahdissa on vaikea olla tanssimatta.

5. Ray Barretto - Acid (1968)
Mennään hetkeksi raskaammille vesille. Tutustuin afrokuubalaiseen jazziin Barretton kautta muutama vuosi sitten ja ihastuin genreen välittömästi. Kuten tästäkin kappaleesta kuuluu, niin improvisaatiota harrastetaan hyvin paljon, mutta pääosassa on silti rytmi, tässä tapauksessa basso, joka pitää kappaleen kasassa. Barretto on muutenkin hahmo, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Miehen albumi Senor 007 on Bond-elokuvien inspiroimaa jazz-hörhöilyä. Levyhyllyni ehdottomia helmiä!

6. Mulatu Astatke & The Heliocentrics - Addis Black Widow (2009)
Ethiojazzin suurin legenda Mulatu Astatke ja brittiläinen fuusioyhtye The Heliocentrics tekivät yhdessä levyyhtiö Strutin Inspiration Information-levysarjan kolmannen osan, jolla Astatken jo alunperin hyvin funkaava jazz sai vielä enemmän "läskiä" ympärilleen. Addis Black Widow rullaa lähes dubimaisen syvissä vesissä.

7. Roy Ayers - Red, Black & Green (1979)
Jälleen yksi jazzari, joka ei ole osannut pysyä yhdessä muotissa. Ayers on pomppinut koko uransa niin jazzin, r'n'b:n, funkin kuin soulinkin seassa. Tällä kappaleella kuuluu enemmän funk. Biisi svengaa kuin se kuuluisa hirvi.

8. Nicola Conte - Love From The Sun (2011)
Italialainen jazz-dj Nicola Conte on ollut yksi tärkeimmistä henkilöistä jazzin tuomisesta klubiyleisön tietoisuuteen. Mies on omilla levyillään yhdistellyt acid jazzia, bossa novaa ja svingiä, mistä kaksi jälkimmäistä kuuluvat tällä kappaleella. Aurinkoista, tanssittavaa ja letkeää musiikkia aurinkoisten päivien taustalle.

9. Ricky-Tick Big Band - Swingtime In X-Berg (2010)
Koska jazz-innostukseni sai kipinänsä aikoinaan The Five Corners Quintetin näkemisestä Ilosaaressa, niin on ehkä oikeutettua, että soittolistalla on myös toinen Ricky-Tickin yhtye. Levy-yhtiön nimeä kantava Suomi-jazzin all stars-porukka julkaisi kaksi vuotta sitten erinomaisen levyn, jonka ehdoton helmi on sen käsittämättömän hienosti svengaava avauskappale. Jos et aiemmin ole arvostanut hienoja torvisovituksia, niin voin melkein luvata, että tämän kuultuasi arvostat.

10. Jazzanova feat. Paul Rando - Let Me Show Ya (2008)
Valitsin soittolistan viimeiseksi kappaleeksi Jazzanovaa ihan vain siksi, että nyt koetellaan jazz-puritaanien hyväksynnän taso. Jazzanova kun on juuri siinä rajalla, että ovatko he fuusiota, vai pelkästään soulia. Kieltämättä tällä kappaleella berliiniläiskollektiivi on todella syvällä soulissa, mutta toisaalta kaikki musta rytmimusiikki on saanut alkunsa jazzista, joten tämänkin kappaleen dna:sta soittolistamme genren voi löytää.

Soittolistaan pääsee käsiksi tästä linkistä.

Posted in , | 7 Comments

#120 Elvis istuu oikealla


Aiempaa positiivisempi aikamatkailija

Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Auringonlapsi, Reeperbahn, Oodi ilolle, Juoksepoistyttö
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8.7

Olavi Uusivirta on viidennellä levyllään muuttunut mies. Siinä missä miehen kaksi edellistä levyä piehtaroivat nuoruudessa synkästi ja vimmaisesti, niin nyt soitossa kuuluu ilo ja rentous, ja sanoituksistakin voi kuulla, että mies on valmis astumaan aikuisuuteen.

Kun Uusivirran edelliset levyt Minä olen hullu ja Preeria hakivat äänensä 80-luvun post-punkkareilta, niin Elvis istuu oikealla kumartaa 70-luvun rock-tähdille. Suoria viivoja on vaikea tehdä, koska elementtejä on otettu niin Suomi-rockin legendoilta kuin glam-rockistakin. Levyn kuuntelu ei onneksi sentään ole viittausbingoa, vaan kappaleet seisovat tukevasti omilla jaloillaan Uusivirran vahvojen tulkintojen sekä monipuolisten ja vahvojen sovituksien ansiosta. Jo levyn avausraita Auringonlapsi soi sellaisella letkeydellä ja rentoudella, ettei moista olisi voinut edellisten levyjen Uusivirralta edes odottaa.

Uusivirran tuotannon selkärankana on aina ollut nuoruuden ylistys, mutta nyt tunteet eivät loiki suuntaan jos toiseen. Edellisten levyjen melankolian ja tunteissa rypemisen on vallannut pysyvyys ja positiivisuus. Hetkessä elämistä tukee tietynlainen haikeus ja menneisyyden muistelu, joka vain todistaa sen, että Uusivirran kappaleiden hahmot ovat valmiita astumaan aikuisuuteen. Ikuinen nuoruus on siis myytti.

Kritiikki mitä levylle voi etsiä, niin ehkä on asiallista pohtia sitä, onko Uusivirralla omaa ääntä. Mies haluaa kovasti nousta suomalaisten lauluntekijöiden terävimpään kärkeen, mutta keinot on lainattu muilta. Kuten aiemmin totesin, ei Uusivirran kohdalla voi puhua suorista linjanvedoista muihin artisteihin, mutta mielleyhtymät ovat niin vahvasti menneessä, ettei Uusivirrasta voi puhua omaperäisenä lauluntekijänä. Hyvä lauluntekijähän Uusivirta on, sitä ei käy kiistäminen, mutta voiko menneisyyden kanavoimisella koskaan nousta "sukupolven ääneksi"? Potentiaalia on, mutta tuntuu, että se viimeinen uskonloikka tarvittaisiin vielä täysosumaan.

Elvis istuu oikealla on hieno levy ja alkavaan kevääseen levyn rento ja iloinen sointi sopii täydellisesti. Levy myös osoittaa Uusivirran monipuolisuuden ja muuntautumiskyvyn laulajana ja lauluntekijänä, mutta tietyssä mielessä toivoisi, että aikakaudellinen katse olisi levyn kannen mukaisesti eteen, eikä taaksepäin.

Posted in , , | 1 Comment

#119 Prisoner

Jotain raikasta ja mehevää keväisiin aamuihin ja yhä valkeneviin iltoihin.



Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Long Highway, Nobody Nowhere, Horsehead, Catch Me
Löytyykö levyhyllystä: Ei (tulossa, Spotify)

Levyn huumaavuus
9.3


The Jezabelsin Mace Spray ja She's So Hard valloittivat suuret palaset sydämestäni viime syksynä. Jäin odottamaan kokopitkää, joka jotenkin sujahti silmieni ohitse ja johon onnistuin palaamaan Spotifyn kautta vasta vähän aikaa sitten. Alku hämmensi - ensimmäinen raita eli yhtä kuin nimibiisi toi mielikuvat moderneista länkkäreistä (vähän samaan tapaan, mutta synkemmin, kuin Musen Knights of Cydonia) ja hetken sain pyöritellä päätäni, että mitä pirua tämä nyt on. Ei vakuuta.

Heti seuraavalla kuitenkin isketään kultasuoneen. Endless Summer on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä Jezabelsilta haluaa kuulla, ja minkälaista suuntausta koko loppulevy edustaakin: mahtipontisia soundeja kuten Florencella, mutta raaempana, ujompana ja jollain tapaa autenttisempana. Pop-maailman suurten odotusten luomat paineet puuttuvat levyltä ja se hersyy puhdasta iloa musiikkia kohtaan. Lempeästi paukuttavat rummut tasapainottavat Hayley Maryn kuulaita vokaaleja ja kokonaisuus on samalla rento, mutta ryhdikäs. Fiiliksellä vetämiselle ei ole asetettu rajoja.

Aussipoppareiden kappaleiden joukosta löytyy niin kitaroiden helinää, syntikoiden huminaa kuin pohjaa kannattelevaa pörinääkin. Lähes jokainen biisi kelpaisi sinkuksi sellaisenaan, lukuun ottamatta paria instrumentaalia väliraitaa. Olen varma, että ne omat feivörittini tulevat vaihtumaan vielä sataan kertaan, mutta tällä hetkellä rosoisimmat ja hauraimmat raidat miellyttävät eniten. Prisoner on oiva levy niille, jotka kaipaavat muhkeita melodioita vailla pompöösiutta ja itsetietoisuuden taakkaa. Minä ainakin ra-kas-tan.



Posted in , , , , | Leave a comment

#118 Let It Come Down

 Sydän lämpöä täys


Julkaisuvuosi: 1998
Ensikosketus: 2004 (?)
Helmeilevimmät biisit: See the Sun, Country Girl, One and Two
Löytyykö hyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8,4

Juho kirjoitteli eilen Sea Changesista, Beckin upean surullisesta erolevystä. Eilisen kirjoituksen vastapainoksi päätin tänään käsitellä höyhenenkevyttä levyä rakkaudesta ja rakastumisesta.

Kuten varmasti hyvin tiedätte, James Iha on entinen Smashing Pumpkins -kitaristi. Hänen Mellon Collien ja Adoren välissä julkaistulla Let It Come Down -soololevyllään ei kuitenkaan ole juuri mitään Smashing Pumpkinsiin viittaavaa, sillä angsti ja särökitarat on korvattu countryyn ja pehmorokkiin viittaavilla pehmeän akustisilla lauluilla. Onnellisuutta hehkuva Let It Come Down onkin mainiota kevätpäivien musiikkia.

Siihen nähden, kuinka paljon kevyenmusiikin historian aikana rakkaudesta on laulettu, yllättävän harva sanoittaja on onnistunut laatimaan aiheesta onnistuneita laulutekstejä. Silti pystyn vaikka heti luettelemaan aika monta hyvää tekstiä, jotka käsittelevät joko ensi-ihastumista tai rakkauden loppumisesta, mutta harvassa ovat ne tekstit, joissa kiinnostavasti tai koskettavasti kerrotaan, että ”joo, tykkään”. Ei James Ihakaan lyriikoissaan ole erityisen hyvin onnistunut, sillä ilman musiikin tukea sanoitusten valtameret, auringot, jumalat ja unelmat muistuttavat lapsekkaita teinipojan (tai -tytön) runoelmia, mutta musiikin tukemana sanoitukset yllättäen toimivatkin erinomaisesti. Tällä levyllä sanoitukset ja musiikki sopivat yhteen kuin käsi hansikkaaseen, kuten joku sanoittamisen taituri voisi asian ilmaista.

Vaikka Smashing Pumpkins teki (imperfektiä voinee käyttää huoletta, vaikka Billy Corgan kuulema keitteleekin uutta satsia) hyviäkin levyjä, on James Ihan soololevy mielestäni parempi kuin yksikään Smashing Pumpkins -albumi. Let It Come Down on tasaisen laadukas kokonaisuus, joka ylläpitää kuulijan hyvää mieltä ja tarvittaessa myös lohduttaa pahassa paikassa. Suosittelen kaikille, jotka arvostavat vilpittömyyttä.

Posted in , , | 11 Comments

#117 Sea Change


Beckin täysosuma!




Levyn huumaavuus
10



Julkaisuvuosi: 2002
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: The Golden Age, Lost Cause, Guess I'm Doing Fine 
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Jälkeen Midnite Vulturesin (1999) Beck Hansesin elämässä tapahtui suuria muutoksia. Yhdeksän vuotta kestänyt suhden silloisen tyttöystävänsä kanssa päättyi. Tämä jätti muusikkoon ikuiset arvet. Eron inspiroimana Beck päätti tehdä tällöin levyn. Mies sävelsi lähes kaikki levyn 12 kappaletta yhdessä viikossa. Paperilla teko tuntuu miltei ihmeelliseltä - Beck todisti Sea Changellaan, että mikään ei ole hänelle mahdotonta.

Okei, Beck on myöhemmin kertonut, että nämä Sea Changen biisit olivat soineet päässä jo tovin aikaa. Viikossa nämä ideat Hansen sai nämä ideat konkreettisesti purkitettua nauhalle. Sea Changea kuunnellessa voi aistia Beckin aitouden hänen käsitellessään rakkautta omasta näkökulmastaan. Mieshän sai lopulta tietää, että nainen aikoinaan oli myös pettänyt häntä useaan otteeseen. Muusikko koki Sea Changen aikoinaan loistavana terapiana suruunsa, mitä suhteen myrskyisä loppu häneen jätti.

Täytyy sanoa, että on mahtavaa kuulla miestä akustisena versiona. Levyllä esiintyy koskettava, rauhallinen ja aikuistunut Beck Hansen. Mies käyttää ääntä hillitymmin ja hienostuneemmin, lyriikoista on vitsit suodatettu minimiin ja akustinen kitara sopii Beckin äänen taustalle kuin hansikas käteen. Sea Change on kaikin puolin hyvin erilainen tapaus verrattuna Beckin aikaisempaan tuotantoon. Mies siirtyi kokeellisesta miksausmusasta emotionaaliseen alternative rockiin. Levyn sykähdyttävin hetki on Guess I'm Doing Fine - biisiin on sidottu paljon tunnetta ja koskettavat sanoitukset ynnättynä taustamusiikkiin tekevät biisistä lähes täydellisen. Voisin oikeastaan sanoa, että levyltä ei löydy yhtään huonoa biisiä.

Mielestäni Beck ei ollut Sea Changeen mennessä tehnyt vielä yhtään kunnollista levykokonaisuutta. Odelay (jossa Beck näytti isot lahjansa ennen kaikkea miksaajana) on kehuttu ysäriklassikko mutta ei se mua ole jostain syystä koskaan sulattanut muutamista klassikoksi muodostuneista biiseistä huolimatta. Sea Change on kuitenkin mahtava levykokonaisuus - niitä levyjä jotka pitää laittaa soimaan ainakin kerran kuussa.

Anteeksi mutta en voi olla antamatta kymppiä tälle albumille. Mies kuuluu edelleen niihin artisteihin, joiden livenä näkemisestä antaisi vaikka pikkusormeni.


Posted in , , , | 1 Comment

Viikonlopun suosikkisoittari #2



Viikonlopun suosikkisoittaria pukkaa taas!

Morjesta vaan! Jarmo jakeli teidän korville sulosointuja viime viikonloppuna Spotify-soittolistan voimin ja nyt on Juhon vuoro pistää viikonloppusoittaria tulille. Valikoin biisit aika nopeasti/spontaanisti, ralleja mitä nyt ensimmäisenä mieleen juolahti. Mukana on liuta kestosuosikkeja ja muutama uudempikin raita, johon olen ihan piakkoin ihastunut. Oisin voinut pistää listalle helposti toisetkin kymmenet kappaletta mitkä sopii just loistavasti tähän hetkeen. Tässä kuitenkin kappaleet:




1. The National - About Today (Live) (2008)
Laitetaan soittolista käyntiin kerrassaan mainiolla livetaltioinnilla. The Nationalin biisiparhaimmistoon kuuluva About Today on koskettava kappale, joka ei ole jostain syystä mahtunut bändin virallisille kokopitkille. Yleisön äänimerestä päätellen tunnelma on katossa paikan päälläkin.


2. Grimes - Oblivion (2012)
Grimesin uusi albumi on hiipinyt hitaasti mutta varmasti meikän tämän vuotisten suosikkilevyen joukkoon. Oblivion on levyn kohokohta. 


3. Snow Patrol - An Olive Grove Facing The Sea (2001) 
Syksyllä kehuskelin Snow Patrolin kakkoslevyä oikein olan takaa. Tämä biisi on oikeastaan parasta, mitä bändi on mielestäni koskaan tarjonnut. Kaunis, koukuttava ja sykähdyttävä kappale.


4. Bloc Party - One More Chance (2009)
Pistetääs nyt Bloc Partya sen kunniaksi, kun bändi saapuu Ruisrockiin tulevana kesänä. Bloc Party kuuluu oman nuoruuteni kovimpiin fanitusbändeihin. Loisteliasta One More Chancea ei löydy miltään studiolevyltä ja taitaa olla tietääkseni bändin viimeisin virallinen sinkku tähä mennessä


5. Mike Patton - Il Cielo In Una Stanza (2010)
Oikeastaan hirveästi en ymmärrä, mitä Mike Patton Italiaksi sepostaa mutta ei se haittaa. Musiikillisen neron italo-biisi on suoraan kuin alkuperäiseltä Kummisetä-soundtrackilta vuodelta 1972. 


6. Babyshambles - Fuck Forever (2005)
Pete Doherty esiintyy muutaman viikon päästä Suomessa. Sen kunniaksi soittolistalle pujahtaa Fuck Forever, johon kiteytyy kaikki se sekopäisyys ja energia, mitä brittien juorukuninkaan kipparoima bändi sisältää. Täydellinen biisi.


7. The Walkmen - French Facation (2002)
Walkmenin uusimmasta levystä en niin välittänyt. Mutta kaivetaanpa esille bändin Everyone Who Pretended to Like Me Is Gone vuodelta 2002 ja sieltä French Facation! Voi piru vie, miten mahtavaa settiä.


8. Airship - The Trial of Mr Riddle (2011)
Oon sitä mieltä, että Airshipin viimeisin levy ei saanu tarpeeksi medianäkyvyyttä. Sanotaanko, että kyseessä oli yksi viime vuoden parhaita levyjä. Tässäpä pieni näyte tuolta albumilta. Tää iskee hyökyaallon lailla tajuntaan ja jää soimaan sinne kuukausiksi - varoitan jo tässä vaiheessa.


9. Beirut - Elephant Gun (2007)
Zach Condon luotsaama bändi on uransa aika tehnyt oikeastaan vain yhden ainoan biisin, joka oikeasti onnistuu ravistuttamaan. Elephant Gun on mestariteos - hirveästi erilaisia soittimia ja mukaansatempaava rytmi.


10. Oasis - Live Forever (1994)
Haluan pistää soittolistan vikaksi biisiksi Oasista. Oikeastaan vain kiusatakseni Lauria (Lare on enemmän Blur-miehiä). No en nyt sentään. Kyseessä yhtyeen paras biisi ja mun oma kesäfiiliksen nostattaja. Parasta.




Tällainen setti syntyi tällä kertaa. Soittolistaan pääset nopeiten tästä! Kommentteja otetaan ilomielin vastaan. Mä lähen nyt tyhjentämään tiskikoneen.

Posted in , , , , | 1 Comment

#116 13

Hellyydestä Optiganiin sadan surisevan mehiläispesän kautta.

 
Levyn huumaavuus
8.2

Julkaisuvuosi: 1999

Ensikosketus: 1999? + vuosien tauko
Helmeilevimmät biisit: Tender, 1992, Battle, Trimm Trabb, No Distance Left To Run
Löytyykö levyhyllystä: Ei (Spotify)


...Ja June jatkaa numerolevyjen kanssa. Puolustelen nyt tulevaa tekstiä sillä, että a) olen huomattavasti enemmän kallellaan Suedeen, Pulpiin ja jopa Oasikseen, kuin Bluriin, vaikka sinänsä en rakasta bändin tuotantoa yhtään vähempää kuin muidenkaan, ja biisit ovat rakkaampia kuin yksikään Oasis ikinä. Mutta kokonaisuutena näiden brittipoppareiden tuotanto on jäänyt kokemuksena vajaaksi. Ja b) aika on niin käsittämättömällä tavalla kortilla, että nytkään se tuotantoon tutustuminen ei ole tapahtunut puoliksikaan siinä laajuudessa, kuin olisin tahtonut.

Ja sekös ketuttaa. Blurin kuudes albumi kun ei aukea edes kymmenillä kuunteluilla, lukuisilla kertauksilla ja vuosien välikuolemia pitämällä. Se kurottaa korkealle ja ryömii matalalla, surisee niin että sisuskalut hykertelevät ilosta ja toisaalta tarjoaa bändille epäominaisia hetkiä herkän melankolian aallokossa. Koska Blur tunnetaan Parklife-tyyppisistä letkeistä popralleista, hämmästyttää grungeaihioiden käyttö brittipopin seassa. Toki nimikkolevyn mieletön Beetlebum ja riehumista edesauttava Song 2 viihtyvät nekin särökitaroiden valtakunnassa, mutta ne tuntuvat harkituilta päätöksiltä. 13 on täynnä kaaosta hiteistä huolimatta.

Syy sekasortoon on aika selkeä: Damon Albarn erosi tyttöystävästään ja purki kaiken turhautumisensa levyyn, jonka teema pysyy löysästi samana koko kolmentoista raidan ajan. Bändin jäsenten välit eivät nekään olleet parhaat mahdolliset, ja paineet menestymiseen kasautuivat. Soundillisesti Coxon tuo tietenkin omat mausteensa soppaan. Kerrostamista ole vältelty, vaan kaoottisuutta on myös soundimaailmassa. Tunnelma vaihtelee laidasta laitaan piilotettujen instrumentaalipätkien, rennon popin, synakikkailujen ja rankkojen tunnelatausten lomassa. Albarnin tuska on käsin kosketeltavaa.

Ehkä juuri siksi pidän levystä niin paljon - hajanaisuus ja korkea vaikeusaste eivät haittaa, sillä fiilistä on mukana tarpeeksi kokonaisen valtamerilaivan upottamiseen. Kaikeksi onneksi levy ei uppoa. Kokonaisuutena se ei missään nimessä ole Blurin parhaimmistoa ja rakoilee oikeastaan todella paljon - käsite konseptialbumi tulee melkoisen heikosti esille, ja silti samaan aikaan yksittäisiä, iskeviä biisejä on vaikea löytää - mutta tieto sen henkilökohtaisuudesta tuntuu. Ja iskee.



Posted in , , , , , | Leave a comment

#115 Blur

Here comes a low, here comes a high

Julkaisuvuosi: 1997
Ensikosketus: En millään muista, milloin olisin ensimmäisen kerran kuullut levyn kokonaisuudessaan.
Helmeilevimmät biisit: Beetlebum, M.O.R., You're So Great
Löytyykö hyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8,2

Ja näin tömähti Blur-viikko jo kolmanteen osaansa. Blurinsa tuntevat jo huomaavatkin, että The Great Escape jäi käsittelemättä, vaikka se oli aluksi sekä minun että Laurin valinta. Ehkäpä vielä jonain päivänä!

Brittipopin historiankirjoituksessa Blurin nimetöntä viidettä kokopitkää pidetään levynä, jolloin Blur löysi Amerikan. Tai ainakin levynä, jolloin Graham Coxon antoi rakkautensa jenkkilän altsurokkiin virrata Blur-levylle saakka. Ja kyllähän Blurilla äänimaailma on hitusen enemmän lo-fi kuin aiemmin ja kitarasoundeistakin löytyy mahtavasti särmää. Mutta huhut Blurin pavementiutumisesta tai sonicyouthautumisesta olivat silti hitusen liioiteltuja – esimerkiksi On Your Own ja Look Inside America olisivat voineet olla millä tahansa aiemmallakin Blur-levyllä.

Joka tapauksessa Blur on rohkea ja onnistunutkin irtiotto aiemmasta. Blur on levy, jossa on roppakaupalla hyvää ja kaunista, mutta jonkin verran myös turhuutta. Positiivishenkisen alun jälkeen on hyvä hampurilaispalautteen hengessä ottaa seuraavaksi käsittelyyn ei niin onnistuneet ratkaisut:
  1. Levy on liki tunnin mitassaan liian pitkä ja epätasainen. Tiivistäminen olisi onnistunut vaikka siten, että Country Sad Ballad Man, Theme from Retro, Death of a Party, I’m Just a Killer for Your Love -nelikosta pari olisi jätetty levyltä pois, onhan Blurin sinkkujen b-puolille haudattu (tai fanien iloksi säästetty, riippuu näkökulmasta) paljon tuota nelikkoa parempiakin biisejä. 
  2. Lopetus on turhuudessaan aivan oma lukunsa. Essex Dogs kuulostaa siltä, kuin Jarvis Cockerille ja Thurston Moorelle olisi annettu seitsemän minuuttia aikaa kimppasäveltää kahdeksan minuutin biisi.
Blur-levyn kaksi tunnetuinta biisiä ovat kaksi ensimmäistä: Beetlebum ja Song 2. Siinä missä Song 2 on joutunut konsolipelien ja urheilukoosteiden loppuunkuluttamaksi, Beetlebum on säilynyt kutakuinkin vahingoittumana. Tällaisia biisejä on tapana kutsua popklassikoiksi. Maininnan ansaitsevat myös puolentoista minuttiin riemastuttavasti pyrähtelevä Chinese Bombs ja M.O.R., joka on paitsi hieno popbiisi, myös onnistunut yhdistelmä perinteistä ja uudistunutta Bluria.

Levyn (ja Blurin uran) paras biisi on kuitenkin mielestäni Graham Coxonin kirjoittama ja laulama You’re So Great, joka rämisee ja vaappuu murtumisen partaalla, mutta koskettaa syvemmältä kuin juuri mikään levylle prässätty.


Posted in , , | 11 Comments

#114 Parklife


Ysineljä levykaupasta olisi tarttunut mukaan Parklifen sijaan Definitely Maybe





Levyn huumaavuus
7.1


Julkaisuvuosi: 1994

Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: End of a Century, To the End 
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Ja Blur -viikko jatkuu jatkumistaan. Nyt vuorossa onkin sitten yhtyeen kolmas albumi, Parklife joka on peräisin vuodelta 1994. Parklife sujahti aikoinaan brittilistojen kärkeen yhdessä vilauksessa - kiitos ensimmäisen singlelohkaisun, Girls & Boysin joka pärjäsi aikoinaan Iso-Britannian ulkopuolella myös mainiosti. Parklifen sanoitukset pyörivät niin ikään edelleen englantilaisen kulttuurin ympärillä, mitä nyt muutamissa kappaleissa on edellisistä levyistä poiketen mukana jopa hieman yhtyeen keulakuvan, Damon Albarnin henkilökohtaisten asioiden pohdiskelua. Kun Lauri tyhjensi eilen ylistämispajatson Blurin suhteen miltei täydellisesti, on minun aika lähestyä yhtyeen järjestyksessään kolmatta studioalbumia hieman kriittisemmin. Heitänkin alkuun seuraavanlaisen kysymyksen: onko Parklife oikeasti niin hyvä kuin brittipopin kulta-aikana ylistettiin? 

Täytyy sanoa, että vuonna 2012 Parklife kuullostaa yllättävän vaisulta. Mun on jotenkin hyvin vaikea saada Parklifesta minkäänlaista otetta. Levy kuullostaa paikoittain tosi tylsältä. Kuuntelin levyn tänään tätä merkintää varten lävite automatkalla töihin ja oikeasti Parklifen saattaminen loppuun saakka teki tosi tiukkaa mulle. Todelliseksi tunnelman tappajaksi muodostuu jostain syystä albumin viimeiset kuusi kappaletta, jotka saa mut ajattelemaan, että pidänkö oikeasti edes Blurista?

Parklifellä on 16 kappaletta - pitää yleensäkin olla jonkin sortin neropatti, että tällaisen kappalemäärän saa pysymään tiiviisti kasassa. Parklife ei pysy kasassa, vaan leviää kuin jokisen eväät. Levy poukkoilee mielestäni liikaa tyylilajista toiseen - välillä tulee punkkia, välillä jopa valssia ja sitten päälle vielä jotain hitaampaa kamaa. Ihmettelen myös, suuresti miksi itseään toistava ikuisuuden kestävä Girls & Boys rankataan aina Blurin parhaiden biisien joukkoon? Yksi yliarvostetuimmista ysärikappaleista mitä tiedän!  End of a Century on kuitenkin hieno veisu - Bluria parhaimmillaan, rentoa jammailua tiiviissä paketissa hauskojen sanoitusten kera! Ja itse asiassa mielestäni Blurin paras yksittäinen kappale.

Parklife ei oo Blurin huonoin tuotos mutta ei kyllä paraskaan. Odotan innolla fanaattisten Blur -fanien verbaalista kommenttivyöryä tähän merkintään!





Posted in , , , , | 6 Comments

#113 Modern Life Is Rubbish


Levy, joka aloitti maailman parhaan yhtyeen voittokulun


Julkaisuvuosi: 1993
Ensikosketus: 2004/2005?
Helmeilevimmät biisit: For Tomorrow, Advert, Star Shaped, Sunday Sunday, Villa Rosie
Löytyykö levyhyllystä: Tottakai

Levyn huumaavuus
9.9

Tällä viikolla blogimme juhlistaa teemaviikon voimin kuukausi takaperin jälleen aktivoitunutta brittipopin (mielestäni) suurinta helmeä, Bluria. Koska meitä kirjoittajia ei ole kuin viisi, niin tällä viikolla kaksi levyä jää meiltä käsittelemättä. Koska menemme kronologisessa järjestyksessä, niin nyt selvisi jo, että Leisure jää käsittelemättä. Toinen selviää myöhemmin. Nyt aloitetaan parhaudella.

Modern Life Is Rubbish on levy, joka aloitti Blurin historian siinä muodossa, missä suurin osa ihmisistä sen tuntee. Debyyttialbumi Leisure myi hyvin ja sai kohtuulliset arviotkin, mutta koska "grunge tuli ja pilasi kaiken", niin yhtyeen orastava suosio kääntyi äkkiä alamäkeen. Suunnanmuutosta lähdettiin hakemaan siirtämällä katse menneeseen: melodisuus lainattiin The Kinksiltä ja Albarn siirsi sanoituskynänsä tutkailemaan kansakuntaansa. Tästä alkoi yhtyeen Britannia-trilogia, ja komeasti alkoikin.

Bändin kakkoslevy osoittaa jo yhtyeen johtokaksikko Albarn-Coxonin ylimaallisen nerouden. Albarnin klassiset pop-melodiat heräävät henkiin nimenomaan Coxonin omaperäisen ja raa'an kitaroinnin seurauksena. Levy onkin täynnä erinomaisia pop-kappaleita, jotka ovat vielä todella monipuolisia. Yhtye seikkailee niin punkin kuin psykedeliankin seassa, eikä nämä kokeilut edes pompi silmille tai särähdä korvaan. Blur alkoi vähitellen löytää itseään ja osoittamaan viitteitä tulevista nerouksista.

Itselleni Modern Life Is Rubbish on Blurin tuotannosta yksi suurimmista suosikeistani Parklifen kanssa. Olen helppo kohde hienolle brittipopille ja molemmat levyt ovat silkkaa britti-ihanuutta parhaimmillaan. En siis missään nimessä osaa olla kriittinen kummallekaan levylle. Nämä ovat minulle täydellisyyksiä, joilta ei vain löydy ensimmäistäkään virhettä. Blur-fanit voikin jakaa kahteen leiriin, jonka vedenjakajana toimii bändin nimeä kantava viides levy ja minä kuulun siihen pre-Blur-fanikuntaan.

Koska Blur-viikko oli minun idea ja homma avattiin suursuosikillani, niin otan vapauden ja fiilistelen yhden videon sijasta KAHTA. Onhan Blur yhtyeenä muutenkin kaiken yläpuolella. Vastaväitteitä ei oteta vastaan!



Posted in , , , | 7 Comments

Viikonlopun suosikkisoittari #1


Levy päivässä -blogin tavoitteena on tehdä viikon jokaiselle arkipäivälle kirjoitus jostakin kiinnostavasta levystä. Vaikka me blogin kirjoittajat olemmekin albumiformaatin vankkoja kannattajia, myös yksittäisillä pophelmillä on sija sydämissämme. Senpä vuoksi tästä viikonlopusta lähtien blogissamme ilmestyy noin kymmenen biisin Spotify-soittolista, jossa kukin kirjoittaja vuorollaan esittelee suosikkejaan.

Ensimmäinen soittolista sisältää 10 biisin ja noin 30 minuutin verran tarttuvia kertosäkeitä, innokkuutta, riehakkuutta, nokkeluutta, sukkeluutta ja kitarointia. Seuraavaksi muutama sana siitä, mitä biisejä valitsin ja miksi.

Jarmon suosikit:

1. Sprites – I Started a Blog Nobody Read
En voinut vastustaa kiusausta aloittaa soittolistaa tällä biisillä. Totta puhuen en edes yrittänyt. Mahtava tweepopralli, jonka sanoituksiin moni bloggari luultavasti kykenee samaistumaan.

2. Ringo Deathstarr – So High
Eikös Ringo Deathstarr olekin täydellinen nimi bändille? Indiepoppi ja kenkiintuijottelu ne yhteen soppii, todistihan sen jo Rocketship aikoinaan. Ringo Deathstarr unohtui täysin vuoden 2011 parhaiden biisien listalta. So High olisi sinne kuulunut.

3. Gold-Bears – All Those Years
Taattua Slumberland-laatua. Ringo Deathstarrin tavoin myös Gold-Bears unohtui viime vuoden parhaita listatessa. Erinomaista melupoppia tämäkin.

4. Black Twig – Lake Song
Black Twigin Paper Trees taitaa olla paras alkuvuoden aikana julkaistuista levyistä. Lake Song puolestaan on yksi Paper Treesin parhaista biiseistä. 

5. Wild Nothing – Nowhere
Jatketaan vuoden 2012 biiseillä. Wild Nothingin Gemini (2010) on loistava levy. Nowhere vihjaa tulevankin levyn olevan erinomainen.

6. The Crayon Fields – Mirror Ball
Alkuvuoden eniten innostanut biisi on julkaistu jo 2009. Lähes täydellinen indiepopbiisi

7. Burning Hearts – I Lost My Colour Vision
Niin hyvä kuin Extinctions onkin, I Lost My Colour Vision on edelleen Burning Heartsin paras biisi. Samalla se on yksi suomalaisen indien merkkipaaluja.

8. The Magnetic Fields – Andrew in Drag
The Magnetic Fieldsin tuore Love at the Bottom of the Sea -levy ei ole ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Andrew in Drag sen sijaan on erinomainen. 

9. Camper van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
Bongasin Take the Skinheads Bowling -biisin Nuorgamin popklassikkosarjasta. Riemastuttava laulu!

10. Prince – When You Were Mine
Viime syksynä ostin Hulluilta päiviltä Princen The Hits/The B-sides triplakokoelman, joka on turhankin tuhti paketti Prince-aloittelijalle. Vähitellen levyiltä alkoi tuttujen hittien lisäksi löytyä myös uusia helmiä. 60-lukuisesti soiva When You Were Mine on näistä paras.

Soittolistan voi avata tästä. Hyvää sunnuntain jatkoa!

Posted in , , , , , , , , , , , | 3 Comments

#112 Put Your Back N 2 It

Ei pelkästään hajuvesinero, vaan ihan musiikillinenkin nero



Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: AWOL Marine, Normal Song, 17, Dark Parts, Hood, Floating Spit
Löytyykö levyhyllystä: Spotify, ainakin toistaiseksi

Levyn huumaavuus
9.0

Minä jatkan Jarmon keskiviikkoista teemaa. En tosin käsittele suomalaista levyä, vaan otan käsittelyni alle aivan tuoreen tuttavuuden. En ole Perfume Geniusia kuunnellut vasta kuin pari päivää, joten en todellakaan pysty sanomaan mitään lopullista mielipidettäni levystä. Kunhan nyt lätisen sydämistä ja hattaroista, joita levyn kuuntelu verkkokalvoilleni ja kuulokäytäviini aiheuttaa.

Perfume Genius on yhtä kuin seattlelainen Mike Hadress, joka julkaisi taiteilijanimellään debyyttilevynsä kaksi vuotta sitten. Koska en debyyttiin ole juuri tutustunut, niin en osaa sanoa, onko Put Your Back N 2 It osoittanut kehitystä siitä levystä. Väittäisin että on, koska tämä levy on niin hieno.

Jos Perfume Geniusille etsisi lähisukulaista, niin melko suoran viivan voisi vetää Antony Hegartyyn, joskin Genius on huomattavasti vähäeleisempi, eikä läheskään yhtä dramaattinen. Hadress luottaa levyllään lähes täysin omaan ääneensä ja pianoon, jota silloin tällöin säestävät jouset, rummut ja syntikat. Isot elkeet loistavat kumminkin poissaolollaan, mikä on sekä hyvä että huono juttu.

Hyvää on se, että pääosassa on Hadressin tulkinnat, jotka ovat herkkyydessään ja surullisuudessaan niin tunteisiin vetoavia, ettei niiden taustalle edes kaipaa mitään, mikä veisi mahdollisesti huomion pois miehen suorituksesta. Toisaalta yksikään levyn kappaleista ei juuri erotu toisistaan, kun kappaleet ollaan riisuttu täysin paljaiksi, eivätkä sävellykset luota tarttuvuuteen tai isoihin elkeisiin. Tästä ei tosin jaksa välittää, koska levyn hauras tunnelma ei rikkoonnu kertaakaan levyn aikana. Tähän harva artisti pystyy levykokonaisuuksiensa kanssa.

Ensihuumassa tulee usein hehkutettua levyjä enemmän kuin ne ansaitsisivat lopulta kehuja osakseen, mutta uskallan jo tässä vaiheessa myöntää Perfume Geniusin kakkoslevyn olevan vuoden parhaimpia levyjä. Ainakin se on ainoa tänä vuonna julkaistu levy, joka on aidosti säväyttänyt ja saanut minut täysin pauloihinsa. Todella toivon, että minun ja Mike Hadressin suhde kestää myös ensi-ihastuksen yli.

Posted in , , , | Leave a comment

#111 23

Melankolista poppista, joka kumma kyllä sopii kaikkiin vuodenaikoihin.


Levyn huumaavuus
8.4

Julkaisuvuosi: 2007
Ensikosketus: 2009?
Helmeilevimmät biisit: Dr. Strangeluv, SW, Spring and by Summer Fall, Publisher 
Löytyykö levyhyllystä: Ei (Spotify, mp3)


Kaupunki, joka ei koskaan nuku, synnyttää yllättävän paljon eteeristä musiikillista tuotantoa. Nykiläiskokoonpano Blonde Redheadin numerolla nimetty albumi on itseasiassa bändiltä jo seitsemäs, vaikka alkupään tuotanto on itseltäni ja kenties muiltakin jäänyt vähän pimentoon. Soundillisesti 2000-luvun levyt ovatkin olleet aiempia enemmän kallellaan unelmointiin, eivätkä niinkään kitaroiden tahkomiseen. Ovat siis osittain helpommin lähestyttäviä.

Yksinkertaistettuna levyn äänimaailma on kuin maitopohjainen ja hedelmäinen drinkki nimeltään Beach House, terästettynä hienoisesti ärhäkkyydellä ja The Smashing Pumpkinsilla. Yhtymäkohtia Warpaintiin löytyy myös, kun oikein korviaan höristelee. Italialaisveljeksistä ja japanilaissyntyisestä vokalistista koostuva trio on kuitenkin oma itsensä, vaihdellen tyyliään noisesta nu-gazeen ja kulkien useaa eri polkua eteenpäin.

Maistuvat kipaleet saavat enemmän fiilistelemään hetkeä kuin varsinaisesti tanssimaan, vaikka jälkimmäinenkin on keikalla koettu. Parhaat biisit sijoittuvat levyn alkupuolelle. Tämä on sinänsä harmi, sillä loppua kohden keskittymiskyky heikkenee ja ymmärrän myös sen, jos Kazu Makinon ääni alkaa jossain vaiheessa tökkiä. Se on imelä kuin Iisa Pykärillä, mutta siitä puuttuvat Iisan nyanssit. Biisien parhaimmistossa kuullaankin myös toista kaksosveljeksistä. Kaksi levyltä julkaistua musiikkivideota edustavat albumin kepeintä antia, kun omat lempparini keskittyvät karskimpiin vetoihin.

Poppailun ja surinan jälkeen herkistellään My Impure Hairin tahtiin, joskaan unenomaisuudessaan raita ei muista liiemmin erotu. Omasta mielestäni se voisi olla vieläkin rauhallisempi ja unta kannatteleva seitsemän minuutin pläjäys, joka toisi arvoisensa päätöksen levylle. Odotukseni ja toiveeni albumien viimeisiä raitoja kohtaan ovat toki jossain määrin epärealistisia, mutta niin usein ne myös toteutuvat, että eeppisyyttä alkaa pitää enemmän sääntönä kuin poikkeuksena.

Pienine kokonaisuutta hajottavine miinuksineen levy on kuitenkin todella kelpo ja kolahtaa kovaa. Yleensä yhdistän tietynlaisen musiikin tiettyyn vuodenaikaan, mutta samaan aikaan sävyltään tumma ja äänimaailmaltaan kepeä 23 saa soida ympäri vuoden.



Posted in , , , , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.