Archive for helmikuuta 2012

#106 Freak Out

Täysosumia ja karmeita huteja


Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 1999
Helmeilevimmät biisit: Asvaltti polttaa, Keskiyön tanssi, Laura
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
7,7
 
Vuonna 1999 olin elämäni ensimmäistä kertaa kesätöissä. Olin päässyt isäni mukana Porvoon saaristoon rakennukselle apumieheksi. Vietin seitsemän aurinkoista päivää maalaillen, puutavaraa kantaen, oikeiden työntekijöiden jaloissa hyörien ja radiota kuunnellen. Sinä kesänä radiossa soi jatkuvasti Tehosekoittimen Asvaltti polttaa ja Bomfunk MC’sin Freestyler. Tiesin, että kun työt loppuvat, pääsen muutamaksi päiväksi kummisetäni luokse Helsinkiin, jossa, toisin kuin Kolarissa, on ihan oikeita levykauppoja! Pitkinä työpäivinä pohdin ankarasti, ostanko Tehosekoittimen Freak Outin vai Bomfunk MC’sin debyyttilevyn, jonka nimeä en tähän hätään jaksa tarkistaa – ei sillä ole niin merkitystä. En enää muista, miksi päätin ostaa vain toisen noista levyistä, kun samalta reissulta ostin ison kasan muitakin levyjä (mm. The Ramonesia), mutta onneksi kuitenkin päädyin ostamaan Freak Outin.

Tehosekoitin oli yksi nuoruuteni suosikkibändeistä, vaikka Tehosekoitin olikin niin leimallisesti ”tyttöjen bändi”, että siitä pitäminen oli hivenen arveluttavaa. Tehosekoittimella oli kuitenkin niin monta niin loistavaa biisiä, että minkäs teit – levyt oli ostettava. Toki jo nuorempana ymmärsin, että jokaisella Tehosekoittimen levyllä oli täysosumien lisäksi muutama täysin kelvoton biisi. Freak Outin huteja ovat esimerkiksi uskomattoman ankea Vaikeudet-blueshölkkä ja Vielä nuoria -biisin turhanpäiväinen glamrokkailu. 

En ollut Tehosekoitinta kuunnellut aikoihin, mutta 13 vuotta ensikosketuksen jälkeenkin huomaan nyökytteleväni päätä rokkibiisien tahdissa (vaikka Varoittavalla esimerkillä rokkibiisit ovatkin parempia kuin Freak Outilla), ihastelevani hitureita (Eskimon silmät ja Laura) ja arvostavani huimia genrekokeiluja kuten Freak Outin rautalankainstrumentaalia, Lady Number Onen yökerhojatsia ja Keskiyön tanssin iskelmädiskoa. Freak Out -levyn tärkein biisi on kuitenkin edelleen Asvaltti polttaa – kaikkien aikojen täydellisin kesähitti.


Posted in , | Leave a comment

#105 Everything is Changing

Fanstastinen ääni snadisti hukkaan valuneena.


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Feel Alive, Everything is Changing, Circles
Löytyykö levyhyllystä: Ei (Spotify)

Levyn huumaavuus
6.9
 
Jos Anneke van Giersbergen ei sano mitään, kenties The Gathering sanoo. Hollantilaisen metalliyhtyeen entisenä vokalistina tunnetuksi tullut naikkonen laulelee nykyisin soolona, joskaan tyylillisesti ei olla järjettömän kaukana lähtökohdasta. Vaikka tukan väri on vaihtunut mustasta kultaiseen, synkkyydellä mässäillään edelleen aika ajoin.

Alkuvuodesta julkaistu Everything is Changing alkaa heleästi lätyltä ensimmäisenä julkaistulla sinkulla Feel Alive. Edelliseen Agua de Annique -nimellä julkaistuun levyyn (Home, suosittelen koko sydämestäni!) verrattuna on pieni lohko herkkyydestä vaihdettu surutta poppiin - tai näin ainakin aluksi luulisi. Raitojen edetessä albumi kehittyy yhä raskaammaksi, pop vaihtuu metallimausteiseen rockiin ja kepeät kompit suriseviin riffeihin. Melodiat ovat sinänsä toimivia, mutta lopulta kokonaisuus on allekirjoittaneelle liian tasapaksu ja tylsästi sanottuna tavallinen. Perinteinen poprock ei ole koskaan ollut minun kuppini teetä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ja levy hukkuu kaikenmaailman Evanescencejen ja muiden joukkoon aivan liian vähällä vaivalla. Loppua kohden biisit alkavat suoraan sanoen kyllästyttää.
 
Edes harmoniset stemmat eivät tuo lisäarvoa, sillä ne toistuvat samanlaisina biisistä toiseen. On surullista, että Anneken ääni, joka on käsittämättömän upea ja livenä vielä tuhat kertaa koskettavampi kuin levyllä ikinä, ei pääse oikeuksiinsa traditionaalisen kompin jaloista. Parin haaveilevan vedon (esimerkiksi Circlesin piano+jouset+ääni-yhdistelmän) lisäksi levyltä korkeimmalle nousee juurikin se parhaiten radiosoittoon sopiva suloinen Feel Alive, joka aluksi tuntui aivan liikaa peruspopilta. Jännä.
 

Posted in , , , , , , , | Leave a comment

#104 Saturdays = Youth

Soundtrack nuoruudelle


Julkaisuvuosi: 2008
Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: Kim & Jessie, Skin of The Night, Couleurs, Up!, We Own The Sky
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä!

Levyn huumaavuus
9.4

M83:n viides albumi on minulle yhtyeen tärkein levy. Olin jo muutamia vuosia aiemmin tutustunut yhtyeen elektroniseen shoegazeen, joka oli ajoittain todella komean kuuloista, mutta ajoittain levyt sortuivat haahuiluun. Saturdays = Youth petrasi niistä paljon ja kyseessä onkin yksi viime vuosikymmenen komeimmista pop-levyistä.

Se mikä tekee Saturdays = Youthista niin erinomaisen levyn, on sen täydellinen äänimaailma. Siihen ollaan saatu kaapattua kaikki, mikä liittyy nuoruuteen. Välillä se on uhmakas ja itsevarma, kuten Graveyard Girlillä ja Couleursilla, mutta toisaalla on myös epävarma ja haaveleivampikin puoli, mistä osoituksena ovat Skin Of The Night ja Too Late. Levy ei kumminkaan kulje pelkästään ääripäissä, vaan monissa kappaleissa nämä elementit kulkevat käsi kädessä ja luovat täydellisen soundtrackin nuorelle mielelle.

Kasarivaikutteet olivat myös puheenaiheena ilmestymisen aikoihin. Monet jopa puhuivat kadonneesta John Hughesin elokuvan soundtrackista. Kyllähän levyllä 80-luku kuuluu ja selkeästi, mutta toisin kuin monilla nykyartisteilla, M83 ei käytä sitä pelkästään muodon vuoksi. Levyn nostalgiaan verhottuun haikeuteen sopii 80-lukulainen naiivi pop-soundi aivan täydellisesti. Vaikka itse en olekaan 80-luvulla elänyt, niin jo pelkkien sovitusratkaisujen ja äänimaailman kautta samaistun Anthony Gonzalezin nostalgiaan.

Saturdays = Youth on upea pop-levy, jota aika ei ole syönyt vielä yhtään. Vaikka jo neljä vuotta sitten kuuntelin levyä kyllästymiseen asti, niin tänäkin päivänä se onnistuu koskettamaan ja antamaan säväreitä lähes samalla tavalla kuin ennenkin. Vaikka kenkiintuijottelua ja unimaailmoissa seikkailua on tälläkin levyllä, niin ne tuovat vain lisää lihaksia jo muutenkin timmiin pakettiin. Seuraavalla levyllään Gonzalez katosikin jo täysin unimaailmaan ja haahuili vaihtelevin tuloksin.



Tänään korjataan sitten virhe, jonka tein vuonna 2008. Silloin yhtye esiintyin Turun UMF:ssa ja päätin viime tingassa olla menemättä. Tänään yhtye esiintyy Tavastialla ja tämän blogin kirjoittajista yhtä vaille kaikki ovat juhlimassa tätä. Tulehan nykimään hihasta, jos meikäläisiä näet.

Posted in , , , , , , | 2 Comments

#103 Angles



 The Strokesin uusimman palapelin palaset ikävästi hukassa






Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Machu Picchu, Two Kinds of Happiness, Life is Simple in the Moonlight
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä




Levyn huumaavuus
7.0


The Strokesin kauan odotettu neljäs pitkäsoitto sai päivänvalonsa viime vuonna. New Yorkin cooleimmista kolleista muodostuvan yhtyeen neljäs albumi oli varsinkin oman listan kärjessä aikoinaan, kun puhuttiin vuoden 2011 odotetuimmista julkaisuista - eikä syyttä, onhan The Strokes Last.fm:n mukaan kolmanneksi kuunnelluin bändini 2,115 soittokerran voimin.

Angles on levynä mahtipontinen. Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen mieleen jäivät ennen kaikkea maailmaa suuremmat kitarariffit. Tässä asiassa The Strokes hoitaa hommansa paremmin kuin yksikään tämän hetken amerikkalaisista rock-bändeistä - suuri kiitos kuuluu ennen kaikkea kitaristi Albert Hammond Jr:n tyylitajulle. Mies, joka on ollut ylimpänä kapellimestarina Anglesin sävellystyössä. Ennen siitä hommasta vastasi yksin omaan Julian Casablancas.

Niin kuin levyn huumaavuuslukemasta näkyy, ei kaikki kuitenkaan tämän levyn kohdalla mene niin sanotusti nappiin. Kun kappaleet irroitetaan mahtipontisista kitarariffeistä, jäljelle ei jää juuri mitään. Kappaleet ovat sävellyksellisesti huonointa Strokesia tähän mennessä. Nuoruuden intoa ei enää ole ja yli kolmekymppiset jätkät eivät saa oikein konetta käymään. Gamesin, Gratisfactionin, Call Me Backin ja Metabolismin jälkeen kyselenkin, että mihin The Strokesia enää tarvitaan? Näitä biisejä tuskin monikaan haluaa kuulla livenä.

Mikä kuitenkin positiivisinta: muutamat Anglesin kappaleista viehättävät. Machu Picchua parempaa avausta levylle olisi todellakin saanut hakea. Kasarihenkinen biisi starttaa räväkästi ja kantaa loppuun asti viileän Casablancasin äänen saattelemana. Under Cover of Darknessin ja Two Kinds of Happinessin svengi myös todistavaa, että bändillä on vielä annettavaa. Ja mielestäni levyn lopetus, Life is Simple in the Moonlight jättää ihan kivan jälkimaun suuhun! 

Angles on lopputuloksena ihan hyvää kamaa mutta kuitenkin liian kesy The Strokes-levyksi. Ehkä Albertin olisi kannattanut jättää levyn kokonaisuudesta huolehtiminen Julianin varmoihin käsiin. Casablancas kun todisti Phrazes for the Youngillaan olevansa loistavassa iskussa.


 Lupaan kuitenkin pistää ensi maanantain M83-keikalle ylpeänä The Strokes-paidan päälle.


Posted in , , , | 3 Comments

#102 Kaikki on satua

Satu, jonka ei toivoisi loppuvan


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Olen kuullut merestä, Saari, Kesäyö, Kevät
Löytyykö levyhyllystä: Spotify

Levyn huumaavuus
8.2

Pariisin Kevään menestystarina on Suomen mittakaavassa yksi hämmentävimmistä. Metallibändi Major Labelin Arto Tuunelan sivuprojektista, jonka ei missään vaiheessa edes pitänyt tehdä ensimmäistäkään keikkaa, on kasvanut yksi Suomen suosituimmista yhtyeistä parin viime vuoden aikana. Eikä suinkaa suotta, Astronautti on hieno pop-levy, jolla on todella monta hyvää kappaletta, ja yhden biisin livenä todistaneena Pariisin Keväällä on taito saada ihmiset puolelleen.

Kolmannesta levystä puhutaan kliseisesti vaikeana levynä, joten kysymys monella lieneekin se, onko Tuunelan hittikynä samassa iskussa kuin aiemmin. Periaatteessa on. Levy alkaa niin järisyttävän kovalla biisikaksikolla, että se leimaa lähes koko loppulevyä. Olen kuullut merestä ja Saari ovat sekä tarttuvia, että riemastuttavan melodisia kappaleita, joiden kaltaisia herkkuja kuulee aivan liian harvoin.

Sen jälkeen levyn lento lähtee lievästi sakkaamaan. Useammankaan kuuntelun jälkeen en ole löytänyt Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen ja Lopeta! -kappaleista mitään tarttumapintaa. Vaikka Lopeta!:n sanoma onkin tärkeä ja hyvä, niin luettelomainen sanoitus aiheuttaa todella vahvan vastareaktion edelleen. Sytytä valo jättää elektronisuudessaan kanssa kylmäksi.

Onneksi Kesäyöstä lähtee taas hittiputki käyntiin. Edellämainittu on yksi PK:n komeimmista kappaleista, ja jonka voin helposti kuvitella olevan festivaalien suurimpia hittejä. Samoin Vanginvartijan uni ja Kevät saavat mielen virkoamaan ja tajuamaan Tuunelan mielettömän taidon luoda upeita kappaleita.

Kaikki on satua on levy, joka vaatii aikansa avautuakseen. Alkuun levy voi vaikuttaa yksipuoliselta ja jopa tylsältä, mutta vähitellen Tuunelan ja kumppanien satuun pääsee sisälle. Hittejä ei ole aivan samaan tapaan, mutta levy palkitsee valppaan kuuntelijansa vähitellen.

Posted in , , , | 2 Comments

#101 Illinois

Happee, hoitoo ja empatiaa

Julkaisuvuosi: 2005
Ensikosketus 2005
Helmeilevimmät biisit: John Wayne Gacy Jr, Casimir Pulaski Day, The Man of Metropolis Steals Our Hearts
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9,3

Parisen vuotta sitten minulla oli bileitä, juhlia, kekkereitä tai satunnaista kaljoittelua seuraavana päivänä tapana aina kuunnella Sufjan Stevensin Illinois(e)-albumia, jonka rikas äänimaailma tuntui parantavan henkiset vaivat samalla tehokkuudella kuin Burana hoitaa fyysiset kolotukset. Hauskanpitoa seuraavan päivän soundtrackiksi Illinoise sopii musiikillisen laadukkuuden lisäksi erinomaisesti myös siitä syystä, että levy kestää suunnilleen 74 minuuttia - eipähän tarvi jatkuvasti nousta sängstä levyä vaihtamaan! Noh, eilen kävi niin, että suunnistin (entisen) ainejärjestöni laskiaisbileisiin, kun keskiviikolle sattui sopivasti vapaapäivä. Ehkä jo arvasittekin, että tänään olen sitten kuunnellut Illinoisea.

Illinois on toinen osa Sufjan Stevensin kuuluisasta ”50 osavaltion projektista”, joka tosin myöhemmin paljastui vitsiksi. Illinoisen kohdalla yksittäisten biisien mainitseminen tuntuu tarpeettomalta (mutta teen sen silti ihan kohta), koska Illinois on pianon, banjon, orkestraatioiden ja kuorojen koristelema teemalevy, jossa biisit sulautuvat lyhkäisiin mutta pitkästi nimettyihin välisoittoihin.

Levyn avaus Concerning the UFO Sighting near Highland, Illinois on kaunis, Sufjanin äänen ja pianon varaan rakennettu biisi, joka on pehmeä johdatus Come on! Feel the Illinoise! -kappaleen ilotulitukseen. John Wayne Gacy, Jr. puolestaan on varmasti maailman kaunein sarjamurhaajasta tehty biisi ja ehkä myös 2000-luvun kaunein kappale. Ja kyllähän viimeinen säkeistö ”And in my best behavior/ I am really just like him/ Look beneath the floorboards/ For the secrets I have hid” saa pohtimaan, onko ihmisen luonteessa jotakin sellaista, että kuka tahansa ihminen olisi kykenevä samanlaisiin hirmutekoihin kuin John Wayne Gacy. Kovin paljon pitemmälle tuota pohdintaa ei hivenen krapulaisena kuitenkaan jaksa viedä.

The Man of Metropolis Steals Our Hearts hätkähdyttää särökitaroilla, jotka vuorottelevat kauniin minimalististen osioiden kanssa. Tällaisesta biisistä jokin vähäisempi bändi, vaikkapa Arcade Fire, olisi ikuisesti kiitollinen. Illinoisella Metropolis on vain yksi monista huippukohdista.

Laadukkaan kokonaisuuden paras yksittäinen kappale on kuitenkin Casimir Pulaski Day, joka on varteenotettava kilpailija John Wayne Gacy Jr. -biisille poplaulujen kauneuskilpailussa. Casimir Pulaski Dayn menetystä, uskontoa ja rakkautta käsittelevät sanoitukset liikuttavat, vaikka minulla ei olekaan kokemusta kuin viimeksi mainitusta.

Illinois on mielestäni Sufjan Stevensin levyistä paras. Myös Seven Swansin ja Michiganin folkkailut miellyttävät, mutta The Age of Adzin kokeiluihin en laiskuuttani ole jaksanut perehtyä. Ja mitäpä turhia, veikkaan The Age of Adzin joka tapauksessa vain pahentavan krapulaa.

Posted in , | 2 Comments

#100 In Rainbows

Nyt liikutaan jo aika pyhällä alueella




Julkaisuvuosi: 2007
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Jigsaw Falling Into Place, Reckoner, Nude
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
10



Näistä tärkeimmistä levyistä puhuminen on aina niin hankala aloittaa. Alkuun pitäisi keksiä jotain vallankumouksellisen hienoa, näppärää ja ennen kaikkea jotain niin mahtavaa sanottavaa, mitä suinkin kyseessä oleva levy ansaitsee. Voisin nostaa heti tähän alkuun kissan pöydälle ja sanoa, että Radioheadin In Rainbows muutti vuonna 2007 käsitykseni musiikista. Se on mielestäni 2000-luvun paras albumi, teos jolle on ihan oma spesiaali paikka sydämmessäni. 

Sanotaanko, että vuonna 2007 Radiohead ei ollut itselle edes kovin tuttu yhtye. Hittien osalta ehkä joo mutta muuten kyllä bändi ei ollut avautunut mulle tippaakaan. Nyt monia tuhansia kuuntelukertoja rikkaampana voin sanoa, että Radioheadin mainetta maailman parhaana bändinä ei voi kiistää millään mitalla.

In Rainbowsin tunnelma on hypnoottisen lämmin. Se on muutamista edellisistä julkaisuista (Kid A, Amnesiac, Hail to the Thief) poiketen hieman popimpi ja biisit ovat rakenteeltaan melko helppoja. Homma toimii ihan helvetin hyvin: häkellyttävä Reckoner, railakkaasti svengaava Jigsaw Falling Into A Place ja haikean rakastettava Nude kuuluvat kaikki Radioheadin koko tuotannon kärkikastiin. Itse asiassa joka ikisestä levyn biisistä kaikuu Thom Yorken kipparoiman bändin rakkaus musiikkiin ja halu tehdä jotain uutta. Levyn akustinen ilme pukee loistavasti bändiä ja Thom Yorken impulsiivinen tapa laulaa herättää joka ikisen kuuntelijan karvat pystöön. Se on myös äänimaailmaltaan hyvin monipuolinen levy. Sitä voisi jopa sanoa kaikkien edellisten Radiohead-levyjen sekoitukseksi. Mukana on kaikkea pianoballaadista elektrobiiseihin. Vaikka kokoonpano onkin tällainen, ei se levykokonaisuutta yhtään huononna. Levyä kuunnellessa käy läpi huikean vuoristoradan, johon haluaa päästä aina vain uusiksi mukaan!

Jos autiolle saarelle saisi ottaa mukaan vain yhden levyn, In Rainbows olisi siihen maailman paras vaihtoehto.









Sadas levyjuttu on nyt purkitettu!

Olemme saaneet nyt sadannen levyjutun ulos blogissamme. Välillä on tehnyt tiukkaa pysyä aikatauluissa, koska olemme jokainen hyvin kiireisiä ihmisiä ja monet meistä kirjoittavat edelleen aktiivisesti omiin blogeihin. Vaikka aika onkin kortilla, kerran viikossa tekee mieli suuresti unohtaa kaikki muu ympäriltä ja keskittää energia kirjoittamiselle! Kaikille tähän mennessä aktiivisille lukijoille pitää heittää suuri kiitos! Jos sinulla on jotain risuja tai ruusuja Levy päivässä-blogia koskien, heitä kommenttia! 




Pistetäänpä loppuun vielä hieman statistiikkaa tästä alkutaipaleesta:



Juho
Levyjen keskiarvo: 8.38

Parhaat levyt:

Huonoin levy:






Lauri
Levyjen keskiarvo: 7.29

Parhaat levyt:

Huonoin levy:








June
Levyjen keskiarvo: 8.3

Parhaat levyt:

Huonoin levy:


Jarmo

Levyjen keskiarvo: 8.27

Parhaat levyt:

Huonoin levy:






Janne
Levyjen keskiarvo: 8.07

Parhaat levyt:

Huonoin levy:

Posted in , , , , , | Leave a comment

#99 The English Riviera


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: The Look, The Bay

Levyn huumaavuus
7.5

Brittiläinen Elektronista poppia soittava Metronomy saapuu ensimmäistä kertaa suomeen ja Ruisrockiin ensi kesänä, joten onkin sopiva aika ottaa käsittelyyn bändin kelpo, mutta vähälle huomiolle jostain syystä jäänyt The English Riviera.

Tutustuin Metronomyyn kakkoslevyn Night Outin myötä, levy oli ihan toimivaa elektropoppia, mutta paikoitellen liian lapsenomainen ja hölmö. The English Riviera yllätti sitten minut ainakin täysin, sillä bändi on kasvanut mainiosti kohti aikuisempaa soundia, olematta kumminkaan teennäinen tai liian taiteellinen ja onhan sitä hölmöyttä musiikissa toki vielä mukana, mutta juuri sopivana mausteena.

Levy sisältää niin mielipuolista kitara/synasooloa We Broke Free, melkein täydellisiä popkappaleita, The Look, Folkahtavaa poppia Everything Goes My Way sekä tietenkin sitä perus toimivaa elektropoppia The Bay. Löytyyhän levyltä myös biisi joka sopisi suoraan Night Outille, Corinne. 

Vaikka The English Riviessa ei periaatteessa mitään vikaa ole, vaan se on mainiota ja suoraansanoen omaperäistä elektropoppia jään silti kaipaamaan levyyn lisää hittejä  The Bay ja The Lookin lisäksi, toisaalta nyt nämä kaksi biisiä nousevat esiin muuten tasaisesta materiaalista. 

Metronoy pistää tanssittamaan tai vähintään nyökyttämään ja tamppaamaan jalkaa biisien tahtiin, mutta yöklubien tanssilattioille tästä ei ole, mutta makuuhuoneeseen kylläkin, joka ei ole huono asia. Silti jostain syystä jään kaipaamaan paikoitellen pientä irroittelua, mutta monesti Metronomy tyytyy vain himmailemaan ja levy voikin tästä syystä jäädä monille hahmottomaksi muutamaa loistavaa popkoukkuja sisältävää kappaletta lukuunottamatta. Bändi tuo kyllä livenä biiseihinsä aimo annoksen lisää tanssittavuutta ja jos bändi on sopivana päivänä ruisrockissa, minut nähdään jossain mikserikopin luona nauttimassa Metronomystä. Pistänpä siis videoksi vaihtoehtoisesti  liveversion yhdestä levyn parhaimmista biiseistä.

Posted in , , , , | Leave a comment

#98 El Camino

Duo, jonka dynaamisuudesta Batmanin ja Robinin olisi syytä olla kateellisia


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Lonely Boy, Little Black Submarines, Money Maker, Stop Stop
Löytyykö levyhyllystä: Ei, vielä

Levyn huumaavuus
9.2

The Black Keysin uran seitsemäs levy El Camino meinasi jäädä minulta kokonaan välistä. En pitänyt yhtyeen edellisestä levystä Brothersista muutamaa yksittäistä hetkeä lukuun ottamatta juuri lainkaan, eikä ensimmäisenä sinkkuna julkaistu Lonely Boy riemastuttanut samalla tavalla kuin videolla tanssivaa herrasmiestä. Vielä kun levyn julkaisuhetkellä tunnuin hukkuvan muutenkin edellisen vuoden tsekkaamattomiin levyihin, niin El Camino meni mappi ö:hön. Kuukausi sitten lopulta hellyin ja annoin El Caminolle mahdollisuuden.

Siinä missä Brothers oli ylipitkä ja punaisen langan täysin kadottanut levy, on El Camino tervetullut ryhtiliike yhtyeeltä. Soundien puolesta yhtye ei ole lähtenyt mihinkään. Enää ei rämistä autotalleissa, vaan kaikki äänet kuulostavat kirkkailta ja todella potkivilta. Ero tulee siinä, että bändi ei El Caminolla kokeile tyylinsä taipuvuutta ihan joka suuntaan. Nyt pysytään juurevassa rockissa ja siinä The Black Keys onkin omaa luokkaansa.

Kun The Black Keysin kohdalla puhuu juurevuudesta, niin sitä ehkä pitää vähän selittää. The Black Keysin musiikissa kun kuuluu mustan rytmimusiikin juuret. Kaahausta rytmitetään ja maustetaan blues- ja soul-riffein, mikä tuo bändin sointiin vastustamatonta groovea. Jopa junttaavimmat kappaleet kuten Money Maker nousevat hienoon lentoon Patrick Carneyn eläväisen rytmityksen ja Dan Auerbachin tyylikkään kitaroinnin ansiosta.

El Camino on soiton ja soundien puolesta erinomainen levy, mutta nämä eivät auta, jos biisit eivät toimi yhtään. Tällä levyllä ne toimivat aivan älyttömän hyvin. Huteja ei ole ensimmäistäkään, on vain hyviä tai erinomaisia biisejä. Rock-levyjen helmasynti, eli biisien samankaltaisuus ja toistavuus loistaa myös poissaolollaan, eikä sitä ole edes tehty helpoimman kautta, El Caminolta kun ei slovareita löydy. Ainoa hitaampi kappale on Little Black Submarines, joka sekin lopulta yltyy runnovaksi rock-anthemiksi. Muuten biisit elävät ja hengittävät niillä pienillä rytmi- ja riffikikoilla, joista yhtyettä jo aiemmin kehuin.

Yksinkertaistettuna El Camino on loistava rock-levy. Siinä on groovea, siinä on munaa ja siinä on sielua. Tällä kolmiyhteydellä pärjää yleensä hyvin, ja siitä The Black Keysien viimeisin levy on loistava todiste.


Posted in , , , | Leave a comment

#97 The Great Cold Distance

Pohjoismaalaisen synkeän talven luomaa todellisuuspakoa.


Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2007
Helmeilevimmät biisit: Deliberation, Soil's Song, Consternation, Follower, July
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
9.6

Tällä viikolla levyjen myötä ollaan käyty toisessa galaksissa, kesässä, sademetsässä, lukion koetilanteissa. Paluu takaisin Suomen pimeään talveen voi olla karu, mutta ainakaan sitä ei tarvitse kokea yksin - Katatonian seitsemäs studiolevy tarjoaa lempeää seuraa varjoja pelkäämättömille.

...Tai no, lempeydestä voidaan olla montaa mieltä. Toki bändi on alkuaikojen doom metalista siirtynyt allekirjoittaneen korville armeliaampaan tuotokseen puhtaiden lauluosuuksien ja harmonioiden myötä, mutta kitarariffit ovat edelleen raskaita, puhumattakaan otsalohkoa tärisyttävistä kompeista tai loistavista bassokuluista. The Great Cold Distance on ruotsalaisyhtyeen levyistä myös melodisin. Raidat luovat eheän kokonaisuuden, joka heijastaa reippaasti mm. A Perfect Circlea, Opethia ja Porcupine Treeta, mutta on täysin oma itsensä. Biiseissä kiteytyy melankolian kauneus. Verkkokalvoille piirtyy kuva talvisesta, tiheästä metsästä, jossa puiden rungot erottuvat mustina ja virtaviivaisina valkeaa lunta vasten.

Jo levyn nimi kertoo tunnelmasta paljon. Mutta vaikka kylmyyttä ja etäisyyttä on haettu sävellysten yhtäläisellä haikeudella ja metallisella kolhoudella, ei lätty itsessään jätä kylmäksi. Tummuus lumoaa jopa siinä määrin, että lempiraitoja on lähes mahdotonta valita rikkomatta pakettia. Usean kauniin hetken lomasta Follower nousee kuitenkin aavistuksen muiden yläpuolelle hempeän säkeistön, tajuntaan iskeytyvän kertsin ja niin sanotun soolon ansiosta - jälkimmäisen kitaravallit kun luovat samanlaisen efektin, kuin ajaisi sataaneljääkymppiä moottoritiellä juuri se väärä auton ikkuna hieman raollaan.

Eheys ja tietynlainen rehellisyys tuntuvat konkreettisilta, eivät päälleliimatuilta tai oikeastaan edes levyn tavoitteilta. Ne vain ovat jotain, joka on tullut sivutuotteena rakkaudesta tekemäänsä asiaa kohtaan. The Great Cold Distance pitää loistavasti pintansa ajan hammasta vasten, eikä se tunnu koskaan liian vanhalta tai kyllästyttävältä.

Siitä huolimatta lupaan ehkä valita ensi viikolla jotain muuta kuin yhdeksän pisteen metallia.


Posted in , , , , , , | Leave a comment

#96 Jamboree

Indien Knockin' on Heaven's Door ja noin viisi parempaakin biisiä


Julkaisuvuosi: 1988
Ensikosketus: 2008
Helmeilevimmät biisit: In Between, Crashing Through, Midnight a Go-Go
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8,5 

Lukioaikoina psykologian ja historian kokeissa ensimmäinen tehtävä oli aina käsitteenmäärittely. Kuvitteellisessa musiikkihistorian kokeessa Beat Happening määriteltäisiin suunnilleen näin: ”Beat Happening on maineikas yhdysvaltalainen indiebändi, joka on innoittanut Kurt Cobainia sekä lukemattomia indie- ja tweebändejä.” Nykypäivän kohteliaista indiepoppareista Beat Happeningin kuitenkin erottaa se, että Jamboree, Beat Happeningin toinen levy, ei levynkannesta huolimatta ole erityisen söpö, vaan levy on äärimmilleen pelkistetty, yksinkertainen, viimeistelemätön, rujo, riisuttu, riehaannuttava ja ajoittain sekä melodinen että tarttuva. Enimmilläänkin Jamboreella soi vain kaksi kitaraa ja rummut.

Jamboreella on useita hienoja biisejä, joista paras on reilun minuutin kestävä Crashing Through -purkaus, mutta harmittavasti osa kappaleista on jätetty luonnoksen tasolle: Jamboree on vain kilkuttelua ja Calvin Johnsonin laulua, eikä Ask Me -biisissä ole jäljellä enää edes sitä kilkuttelua. Ask Me -biisin tosin laulaa Heather Lewis, jonka heleää ääntä kuuntelee mielellään Johnsonin murinan ohella. Jamboreen viimeistelemättömyys on viehättävää ja viihdyttävää, mutta Beat Happeningin parhaat levyt ovat mielestäni vuoden 1991 Dreamy ja vuoden 1992 You Turn Me, joissa Jamboreellakin kuultavat ainekset ovat hioutuneet viimeistellymmiksi kokonaisuuksiksi, tai kuten meillä Kolarissa sanotaan, paremmiksi levyiksi.

Lopuksi todettakoon vielä se, että Jamboreella on Indian Summer, Beat Happeningin epäilemättä tunnetuin biisi, jonka ovat coveroineet ainakin Luna, Ben Gibbard ja R.E.M ja jonka klassikkostatusta en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Yksistään Jamboreella on noin viisi parempaakin biisiä.

Posted in , | Leave a comment

#95 ƒIN


John Talabot tuo ƒINillään sademetsän kotiin: papukaijan istumaan ikkunalaudalle, ananaksia kasvamaan lattian väleistä ja jaguaarin lepäilemään olkkarin sohvalle.


Julkaisuvuosi: 2012
Ensikosketus: 2012
Helmeilevimmät biisit: Depak Ine, Estiu, When the Past Was Present
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
9.0

John Talabot on nuori espanjalainen kaveri. Esikoisalbumin tämä DJ onnistui vääntämään vasta tämän vuoden puolella ja sanotaanko, että lopputulos on vakuuttava. Espanjalainen kun on osannut purkittaa levylleen kertakaikkisen mahtavan soundien atmosfäärin. Ja mikä hienointa: levy on kestänyt uudelleenkierrätettävyyttä parin viikon ajan erinomaisesti. 

ƒINiä kuunnellessa tuntuu kuin olisi sademetsässä. Rytmimaailma kuullostaa hemmetin hyvältä, kappaleet ovat monipuolisia mutta silti mukavan hillittyjä, eli mihinkään soundien sekamelskaan ei tosiaankaan sorruta. Musiikki on värikästä ja mukaansatempaavaa - juuri sellaista mitä tekee mieli kuunnella kesällä auringon paahtaessa taivaalla! Kyseessä on loppuen lopuksi hyvin samankaltainen tekele kuin Cut Copyn viimevuotinen Zonoscope, meno on yhtä eksoottisen vivahteikasta ja saa hyvälle tuulelle. Vaikkakin John Talabotin tuotoksessa laulua on käytetty selvästi hillitymmin pelkkien vokaalisämpläysten voimin.

Levy avausraita Depak Ine avaa pelin lähes täydellisesti, trooppinen elektrobiitti pauhaa taustalla makeasti ja onnistuu välittämään suorastaan mahtavan fiiliksen kuuntelijaan. Lämpöisen Depak Inen lisäksi Estiu on myös maininnan arvoinen kolmiminuuttinen. Eikä tule unohtaa When The Past Was Presentiä, joka voisi olla jopa vuoden paras yksittäinen kappale tähän mennessä.

Onko John Talabot tämän vuoden James Blake vai Jamie Woon? Mielestäni tässä herrassa on enemmän potentiaalia kuin edellä mainituissa jampoissa yhteensä. 



Posted in , , , , | Leave a comment

#94 Passive Me, Agressive You

Galakseja, kesää, haikeutta, nuoruuden paahtoa - kaikkea tätä.


Julkaisuvuosi: 2010
Ensikosketus: 2010
Helmeilevimmät biisit: Punching In A Dream, Frayed, Young Blood, Girl Like You


Levyn huumaavuus
8.2

Ennenkuin mennään arvosteluun, niin viime viikolla pidimme "lukijoiden aktivoimis viikon" lupasimme parhaimmalle kommentille levypalkinnon ja nyt on voittajan julkistamisen aikana, eli levy lähtee Heidille! Joka kommentoi siis Juhon kirjoittamaan Transatlantic arvosteluun. Joten Heidi, jos levypalkinto kiinnostaa, niin lähetäthän mailia johonkin meidän kirjoittajien gmailiin, niin saada levy postiin ja sinulle. :)

Noniin, ja itse levyyn. Mulla on tänään analyysissä Uusi-Seelantilaisen The Naked And Famousin lupaava vuonna 2010 julkaistu debyyttilevy Passive Me, Agressive You.

Kuinka monta Uusi-Seelantilaista yhtyettä tiedätte? Niinpä, en minäkään tiedä monta erinomaisen Ladyhawken lisäksi.  The Naked And Famousin yltää samalle tasolle, vaikka bändi ei ehkä keksikään pyörää uudelleen on tätä debyyttiä silti mielyttävä kuunnella, etenkin äänimaailmansa takia, joka tuo itselleni mieleen paikoitellen M83, joka ei voi olla huono asia. Plagioimiseen ei silti onneksi ryhdytä, vaikka esimerkiksi Eyes liippaa läheltä juuri mainitun M83 reviiriä kuulostaen silti itseltään.

Passive Me, Agressive You on kauttaaltaan laadukas levy, jolle ei pahempia huteja ole eksynyt, ellei a Wolf In Geek's Clothingin turhaa agressiivisuutta oteta huomioon. Soundipuoli on tuttua Shoegazeen kallellaan olevasta elektrosta, kaikua, möyryviä bassovalleja, isoja komppeja ja kaikkea muuta, mitä nyt yleensä galaksien tavoittelemiseen soundillisesti tarvitaan.

Olen monesti nostanut levyltä esiin yksittäisiä biisejä, mutta tämän levyn kohdalla se on jotenkin mielestäni turhaa, koska en oikeastaan osaa nostaa mitään tiettyä biisejä muita paremmiksi ja onko se edes välttämätöntä? Joku tietty biisi toimii tietyllä kuuntelukerralla paremmin kuin muut, kun taas toisella kuuntelukerralla joku toinen biisi nousee siin, riippuen silloisesta fiiliksestä. Toisaalta jos joku biisi pitää nostaa esiin, niin Young Blood kertoo aika paljon tästä levystä ja etenkin tietynlaisesta nuoruuden fiiliksestä ja energiasta, josta jo biisin nimikin saattaa vihjailla. "can you whisper?"

Tämä bändi on semmonen, jonka mielelläni näkisin soittamassa biisejään vaikkapa Flow:n jommalla kummalla telttalavalla jengin tanssiessa musiikin tahtiin nauttien suomen kauniista kesästä, täynnä lämpöä, rakkautta, läheisyyttä sekä tietenkin hyviä ystäviä hyvän musiikin äärellä. Tästä levystä tulee hyvä mieli, mutta samalla näin talvella haikeus ja kaipuu kesään, no 4kk päästähän kesä ja festarit jo on. 

Posted in , , , , , , | Leave a comment

#93 Ringleader of The Tormentors

Jumalan suvereeni taidonnäyte.


Julkaisuvuosi: 2006
Ensikosketus: 2006
Helmeilevimmät biisit: Dear God, Please Help Me, You Have Killed Me, Life Is A Pigsty, To Me You Are A Work Of Art
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä, Morrisseylle omistetulta alttarilta

Levyn huumaavuus
10

Morrissey on kiistaton indiejumala. Myyttisiin mittoihin kasvanut hahmo löytää uusia kuulijoita vuodesta toiseen niin The Smithsin kautta kuin erinomaisilla soololevyilläänkin. Tämä on tarina siitä, kuinka itse kohtasin miehen ja myytin.

Olin tutustunut Morrisseyhin jo tämän vuonna 2004 julkaistun comeback-levyyn You Are The Quarryn parissa. Silloin en vielä tiennyt miehestä juuri mitään. Luin kehuvan arvostelun, hommasin levyn, pidin kuulemastani ja se siitä. Vähitellen kuukausien saatossa upposin enemmän brittipopin historiaan ja valaistuin Morrisseyn vaikutuksesta koko genreen. En silti jaksanut kamalasti paneutua mieheen, koska 90-luvun nimet kiinnostivat enemmän.

Pari vuotta myöhemmin mainiossa Katosblogissa alettiin huhuilemaan miehen uudesta levystä. Kiinnostuin ja kotvasen päästä kuulin jo levyn ensisinglen, You Have Killed Me'n. Olin ällikällä lyöty. Ei mennyt kauaa kun levy oli käsissäni ja arvanette lopputuloksen. Hurahdin.

En minä enää osaa levyä edes käsitellä objektiivisesti. I Will See You In Far-Off Places aloittaa levyn eeppisen kokoisena ja rauhallinen Dear God Please Help Me tasoittaa tunnelman takaisin maanpinnalle. Sen jälkeen kuullaan yksi toisensa jälkeen hienompia kappaleita. Siellä helmeilevimmissä te ne parhaat näette. Ihan arpapeliähän noidenkin valinta oli, koska ei Ringleaderilla huteja ole. Rockimmat The Youngest Was The Most Loved, The Father Who Must Be Killed ja I Just Want To See The Boy Happy ovat erinomaisesti soitettuja ja groovaavat kadehdittavan hyvin. Slovarit kuten Life Is A Pigsty ovat sovituksillaan niin täydellisiä, ettei Morrisseyn erinomaisia sanotuksia tarvisi edes kuunnella.

Ja se myytti. Levyn myötä aloin lukemaan entistä enemmän miehen haastatteluja ja fanien avautumisia, ja aloin itsekin päästä maailmaan sisään. Muiden fanien innostus ja kiinnostus Morrisseyn tekemisiin vei minutkin mukaan ja kuten kaikissa addiktioissa, kerran kun olet kiikkiin jäänyt, niin poistumista ei ole. Morrissey kun on hahmona vielä niin salaperäinen ja myyttinen, että kaivettavaa löytyisi vaikka ikuisiksi ajoiksi. Lyriikoitakin voi ylianalysoida täysin vapaasti.

Tuli varmaan jo selväksi, että Ringleader of The Tormentors on erinomainen levy. Jos et sitä vielä ole kuunnellut, niin kuuntele se heti. Et kadu.


Ja muistakaahan kommentoida meidän juttuja. Parhaan kommentin lähettäjälle lähtee palkinnoksi Morrisseyn vuonna 2008 julkaistu Greatest Hits-kokoelma. Kaikki kommentit, jotka ollaan lähetetty ennen sunnuntaita (ja tämän viikon aikana) ovat mukana arvonnassa. Parhaan kommentin lähettänyt paljastetaan maanantaina. Kannattaa kommentoida!

Posted in , , | 4 Comments

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.