Archive for joulukuuta 2011

Laurin parhaat - 2011 edition

Vuosi 2011, mitä nämä neljä numeroa tuovat mieleeni? Suurimmat muutokset elämääni olivat uusi työpaikka, kasvisruokavalio, blogimääräni triplaantuminen ja tietenkin uudet, hienot ihmiset keihin olen saanut kunnian tutustua. Muuten muutokset edellisvuoteen verrattuna olivat pieniä.

Se mikä teitä kiinnostaa on tietenkin musiikkivuosi kohdallani. Kun muut ovat puhuneet musiikin kulutuksen kasvaneen ja olleen historiallisissa lukemissa, niin itsellä se taas on laskenut. Levyjä tuli ostettua vähemmän kuin koskaan viimeiseen kuuteen vuoteen ja osasyynä siinä on mielestäni kehnoksi jäänyt albumivuosi.

June vieritti eilen syytä muuttuneisiin kuuntelutottumuksiin, mutta kohdallani syy ei ole se. Vaikka kuuntelinkin suurimman osan musiikistani Spotifysta, niin kyseessä oli vain ohjelmistomuutos. iTunes ja iPod ovat olleet kovassa kulutuksessa aiemmin, eikä Spotifyn laaja valikoima ole aiheuttanut hyppelyä genrestä ja artistista toiseen sen enempää kuin aiemminkaan. Suurin osa odottamistani levyistä jäi kehnoiksi tai keskinkertaisiksi, eikä uusista tuttavuuksistakaan ollut sydämen viejiksi. Toki monia hyviä levyjä julkaistiin, mutta yleistasolla päätäni ei räjäytetty.

Vaikka vuosi ei ollutkaan parhaimmasta päästä, niin kyllähän niitä sydämen vieneitä levyjä tuli tänäkin vuonna. Tässä niistä kymmenen parasta, joista kolme ensimmäistä saatte perustelujen kera. Muista voitte lukea perusteluita omasta blogistani.

1. Bon Iver

Bon Iverin kakkoslevy otti aikansa avautuakseen, mutta kun se avautui, niin levy vei mukanaan totaalisesti. Kauniit ja hauraat melodiat yhdistettynä ilmaviin ja monipuolisiin sovituksiin luovat yhdistelmän, joka herkistää joka kuuntelukerralla.
2. Rubik - Solar

Rubik on yhtye, jonka aiemmat levyt ovat jättäneet kohdallani enemmän kysymysmerkkejä kuin vastauksia. Solar taas kolahti ja kerralla. Yhtyeen riemukas musiikillinen ristiretki on tämän vuoden komeimpia musiikillisia saavutuksia genressä kuin genressä.


3. Samae Koskinen - Kuuluuko, kuuntelen

Samae Koskista olen arvostanut niin soolourallaan kuin Sister Flonkin riveissä jo aiemmin, mutta Kuuluuko, kuuntelen on teos, joka veti jalat alta. Suoriin ja ihmisläheisiin teksteihin oli helppo samaistua, ja kun sävellyksetkin olivat simppeliydessään todella toimivia, niin Koskisen kolmatta soololevyä voi helposti pitää yhtenä vuoden onnistuneimmista albumeista.


4. James Blake
5. Regina - Soita mulle
6. Pyhimys - Medium
7. Wild Beasts - Smother
8. Elbow - build a rocket boys!
9. Arctic Monkeys - Suck It And See
10. Tyler, The Creator - Goblin

Sitten ne pyytää helmeilevimpiä biisejäkin. Siinä missä albumeja on helpompi karsia ja rajata omien mieltymysten mukaan, niin hyviä biisejä taas tulee vuodessa niin tajuton määrä, että niistä on lähes mahdotonta valita rajattua määrää mieleisiään. Tässä olisi nyt kolme biisiä, jotka ehkä meidän keskuudessa jäisivät muuten noteeraamatta.

Gil Scott-Heron & Jamie XX - I'll Take Care of U

Keväällä edesmenneen Gil Scott-Heronin viimeiseksi jääneestä levystä I'm New Here ei pitänyt tulla remixattuna niin hienoa kuin siitä Jamie XX:n käsissä tuli. The XX:n herkkyys, dubstepin raukeus ja Gilin elämän näännyttämä ääni kohtasivat upeasti ja parhaan esimerkin tarjoilee levyn viimeinen kappale I'll Take Care Of U. Yksi vuoden koskettavimpia kappaleita.



The Horrors - Still Life

The Horrors teki ehkä yhden vuoden hypnoottisimmista raidoista. Kaunis äänimaailma yhdistyy upeaan melodiaan, jonka äärellä pysähtyy joka kuuntelukerralla.



The Strokes - Under Cover of Darkness

Kun musiikkivuoden kohdalla puhuin niistä pettymyksistä, niin The Strokes oli yksi niiden tarjoajista. Paluulevy Angles oli hajanainen ja keskinkertainen, eikä pettymystä laimentanut ainakaan se, että bändin paluusinkku oli yksi bändin historian parhaimmista biiseistä. Biisillä on kaikki ne elementit, jotka aikoinaan nostivat bändin yhdeksi viime vuosikymmenen parhaimmista yhtyeistä. Harmi että onnistumiset jäävät nykyisin yksittäisiin kappaleisiin.

Posted in , | 3 Comments

Parhautta vuonna 2011 // June


Päätökseen saatettava vuosi piti sisällään paljon nelosia - neljä ulkomaanmatkaa, neljä työnantajaa, kasa uusia ystäviä (luku on jaollinen neljällä, I'm sure). Onneksi vuoden levyille voi antaa kouluarvosanaksi muitakin kuin nelosia. Kuten Juhokin totesi, on vuonna 2011 musiikkia tullut kulutettua enemmän kuin koskaan. Tästä kertovat omalla kohdallani paitsi se, että musiikkijutut piti erottaa omaan blogiinsa (tai pariin) syksyllä, myös nähdyt 84 keikkaa.

Usea blogitaho on sanonut, että 2011 oli biisien - ei levyjen - vuosi. Vaikka se lienee osaksi tottakin, rohkenen olla myös eri mieltä. Yksittäisen kappaleiden kulutukseen kun vaikuttaa oma käyttäytyminen, mp3- ja Spotify-kulttuuri: raidasta ja genrestä toiseen voi hypätä yhdellä näpäytyksellä ja playlistit koota mieleisekseen. Kiireisellä kaikki mulle heti nyt -mentaliteetilla kyllästetty kansalainen ei jaksa keskittyä kokonaiseen albumiin yhteen putkeen. Eikä enää pitkään aikaan ole tarvinnut kuunnella koko levyllistä yhdeltä istumalta siksi, ettei ole laiskuuksissaan jaksanut vaihtaa CD'tä soittimeen. Helppoa takertua siihen tarttuvimpaan biisiin ja unohtaa muut.

Itse olen kuitenkin albumikuuntelija. Toki yksittäiset raidat aukeavat parhaiten jauhamalla niitä loputtomiin, mitä ei aina pitkäsoittojen kanssa jaksa/ehdi tehdä. Mutta minä pidän kokonaisuuksista, siitä, miten albumillinen musiikkia kasvaa tai kutistuu, on mietitty kokonaiseksi matkaksi eikä vain pieneksi polun pätkäksi, joka ei johda minnekään. Osittain, ellei täysin, tämä on ehkä itsesuggestiota.

Kolme aiemmin käsittelemätöntä levyä, jotka eivät kuitenkaan ole the top three tänä vuonna (koska en laita levyjä paremmuusjärjestykseen, anteeksi) ovat seuraavat:


PJ Harvey - Let England Shake
Polly Jean yllätti taas ja teki mahtavan levyn, josta löytyy uusia kerroksia kokoajan. Vaikka Let England Shake ei ole yhtä angstinen kuin leidin aiemmat tekeleet, ei se mitään pirteää konepoppia ole, vaan osoittaa PJ'n monipuolisuuden ja lahjakkuuden kertaheitolla. Sointukulkuihin rakastuu jatkuvasti yhä uudelleen ja uudelleen.




James Blake - James Blake
Olin Bleikille hämmentävän hitaasti lämpeävää sorttia. Pidin levyä sen ilmestyessä ihmeellisenä ulinana, johon ei saanut minkäänlaista otetta. Muutamaa päivää ennen Flow'ta valaistuin, ja yhtäkkiä brittiherran keikasta tuli festivaaliviikonlopun odotetuin. Enkä muuten pettynyt! Levy on ollut koko vuonna mitattuna ahkerassa soitossa ja tulee olemaan vastaisuudessakin.



Ewert and the Two Dragons - Good Man Down
Eestin indie-lupauksen toinen albumi osui korviini puolivahingossa loppukesästä, valloitti sydämeni ja jäi sinne asumaan. Lohhareiden keikoilla hymy vääntyy toisesta korvasta toiseen, vaikka loppujen lopuksi albumin parhaimpiin kuuluvatkin herkistelyvedot.





Top kymppiin mahtuvat mainittujen lisäksi:

Florence + the Machine - Ceremonials 
Fotoshop - Lifeforms 
French Films - Imaginary Future 
Glasvegas - Euphoric /// Heartbreak \\\
Regina - Soita Mulle 
Von Hertzen Brothers - Stars Aligned

Enkä malta olla mainitsematta myös näitä:

Bon Iver - Bon Iver
Elbow - Build A Rocket Boys!
Caveman - Coco Beware
Dum Dum Girls - Only In Dreams
Feist - Metals
Girls - Father, Son, Holy Ghost
Guillemots - Walk The River
Radical Face - The Family Tree: The Roots
Rubik - Solar
Smith & Burrows - Funny Looking Angels
The New Tigers - s/t
The Raveonettes - Raven In The Grave
The Vaccines - What Did You Expect From The Vaccines?
Tori Amos - Night of Hunters
Wolf Gang - Suego Faults
Yann Tiersen - Dust Lane


Mitä helmeilevimpiin biiseihin tulee, on vuoden parhaimpia mahdotonta saada minusta irti vähempää kuin 80 kappaletta - ilman paremmuusjärjestystä, tietenkin. Minua on helppo miellyttää. Mutta koska jotain tähän olisi niin sanotusti kiva valita, nappaan joukosta kolme koneilla leikkivää kipaletta. Nämä mainitut ovat olleet tiheässä soitossa ja ne tulevat muistuttamaan minua aina erityisesti tästä vuodesta.






June kiittää ja kuittaa, ensi vuonna uudet levyt lautasella! :)


Posted in , , , , , , , , , | Leave a comment

Jarmon mielestä parhaat jutut vuonna 2011


Millainen oli Jarmon vuosi 2011?

Kiitos, Jarmo, kysymästä. Vuosi 2011 on ollut yksityiselämän osalta erinomaisen hienoa aikaa, ja musiikkiakin on tullut kuunneltua. Vuoden aikana olen kuunnellut lukemattomia uusia levyjä ja biisejä ainakin toisella korvalla ja ainakin kertaalleen. Parisenkymmentä vuoden 2011 julkaisua jäi vakituisempaankin kuunteluun. Paljon olen kuunnellut myös vanhoja suosikkejani, eteenkin Yo La Tengoa, Saint Etienneä ja The Magnetic Fieldsiä. Ja edelleenkin tulee tarkemmin tutustuttua myös sellaisiin bändeihin ja levyihin, jotka ovat aikoinaan menneet syystä tai toisesta ohi. Useasti syy on se, että nämä levyt on julkaistu joko ennen syntymääni tai silloin, kun leikin Turtleseilla ja kuuntelin iskän Juice-levyjä. Uusia levyjä ostin 87 kappaletta, mikä on noin kymmenen enemmän kuin vuonna 2010, mutta tarkelleen 74 vähemmän kuin vuonna 2006.


Vuoden parhaat levyt

1. Yuck - Yuck
Olen kuunnellut tätä ysärikitaroinnin juhlaa viimeisen yhdeksän kuukauden ajan säännöllisesti, eikä kyllästymisen merkkejä ole havaittavissa. Blogikirjoitukseni lokakuulta sisältää lisää hehkutusta.





2. Regina - Soita mulle 
Olen tykännyt Reginasta ensilevystä lähtien, mutten millään olisi uskonut Reginan pystyvän näin hienoon levyyn. Tiivis ja laadukas kokonaisuus, jonka huippuhetket ovat parasta suomalaista popmusiikkia koskaan.



 

3. Real Estate - Days
Days on levy, josta pitää heti ensikuulemalta, mutta jota rakastaa vasta noin kuudennella kuuntelukerralla. C86-bändit, Teenage Fanclubin ja The Shinsin mieleentuova levy on kuin tehty leppoisan kesäoleilun taustamusiikiksi, mutta Days toimii erinomaisesti myös talven pimeydessä.





4. Cults - Cults
5. TV-resistori - TV-resistori
6. The Pains of Being Pure at Heart - Belong
7. Brown Recluse - Evening Tapestry
8. Kurt Vile - Smoke Ring for My Halo
9. The Go! Team - Rolling Blackouts
10. Girls - Father, Son, Holy Ghost



Vuoden parhaat biisit

1. Regina - Jos et sä soita
Ei ollut riemulla rajaa, kun maaliskuun loppupuolella Regina julkaisi ensimaistiaisen Soita mulle -levyltään. Jumalauta! Kylläpäs kitarat helisevät ihanasti! Ja saakeli! Enpä olisi ikinä uskonut Reginan tekevän biisin, joka kuulostaa Riden Twisterellalta!



2. Jens Lekman - Waiting for Kirsten
Waiting for Kirsten kertoo Kirsten Dunstista, Göteborgista ja hyvinvointivaltion romuttumisesta. Lisäksi Waiting for Kirsten -biisissä on vuoden paras kertosäe.



3. Kurt Vile - Jesus Fever
Jesus Fever on kokolailla täydellinen popbiisi, sellainen, joka varmasti saa niin Jeff Tweedyn, Stephen Malkmusin kuin Neil Younginkin toivomaan, että Jesus Fever olisi heidän kirjoittamansa. 



4. Real Estate - It's Real
5. Yuck - Georgia
6. TV-resistori - Toivon että suukonkin saan
7. Cults - Abducted
8. The Go! Team - Ready to Go Steady
9. Girls- Honey Bunny
10. The Loves - December Boy

Posted in , | 1 Comment

Vuoden parasta musiikkia - Juhon valinnat



Vuoden viimeinen viikko pyörähti käyntiin ja taas alkaa olemaan se aika, että aletaan muistelemaan vuoden antimia. Tällä viikolla blogissamme siis muistellaan vuotta 2011 ja jokainen meistä heittää vuoden parhaat levyt ja biisit perustelujen kera! 

Mistä jäi Juholle mieleen vuosi 2011?

Varusmiespalvelus, parisuhde, uusi työ, reissailu, uusia kavereita ja paljon uutta musiikkia - tuossa ehkä ne tärkeimmät asiat mitä itselle jäi käteen vuodesta 2011. Musiikkivuosi oli itselleni kaikin puolin todella antoisa - en ole ikinä seurannut musiikkimediaa tai edes kuunnellut musiikkia näin aktiivisesti kuin kuluvana vuotena. Levyhyllykin taisia karttua reilusti yli sadalla albumilla, onnistuin kättelemään vahingossa Ricky Wilsonia, löysin mahtavia musiikillisia löytöjä vuosien takaa ja mikä hienointa, Levy Päivässä-blogi sai alkunsa. Aluksi oletin, että varusmiespalvelus hidastaa tätä mun musiikin kuuntelua, mutta miten kävikään - se oikeastaan vain lisäsi sitä. Inttiin kun sain raahattua tuon kannettavan mukaan, niin illathan meni rattoisasti musiikkia kuunnellen. Yli 30 kilometrin valamarssinkin hiihdin iPod reisitaskussa ja nappikuulokkeet korvissa -  voi pojat siinä oli tunnelmaa.







Vuoden parhaat levyt




1. Cut Copy - Zonoscope


Tämä alkuvuoden kummajainen, joka ei aluksi herättänyt mussa juuri minkäänlaisia fiiliksiä. Mutta kun annoin aikaa, se puhkesi isoimpaan kukkaan mitä kedolta löytyi. Pirteän eksoottinen, timanttisen svengaava ja jossain määrin myös erinomaisen koskettava - australialaiset tehtailivat vuoden parhaan pitkäsoiton, jota oon kuunnellut Last.fm:n mukaan myös ylivoimasesti eniten tämän vuoden lätyistä. Jostain syystä mä pidän tätä levyä täydellisenä Hot Chipin viime vuotisen One Life Standin sielunkumppanina, jonka itse kruunasin viime vuonna vuoden parhaaksi albumiksi! Juttua tästä mestariteoksesta lisää täällä. 




2. Bon Iver - Bon Iver 


Justin Vernon iski tämänvuotisella teoksellaan ihmisten tajuntaan - Bon Iver nimeä kantavalla levyllä mies sai taustalleen ihan oikean bändin, joka näytti olevan Vernonin tehtailemalle musiikille vain eduksi. Perthin, Holocenen, Calgaryn ja Beth/Restin kaltaisiin lähes täydellisiin kappaleisiin en uskonut minä eikä moni muukaan mielipiteet jakaneen For Emma, Forever Agon jälkeen. Tämä levy onnistui luomaan tilastollisesti myös ehdottomasti eniten kylmiä väreitä omaan selkään. Täydellistä musiikkia.






3. Wild Beasts - Smother 


Wild Beasts, joka oli minulle ennen tätä vuotta vain pintaraapaisultaan tuttu. Tasapainoinen Smother iski kauniilla melodioillaan ja vei sydämeni lähes välittömästi. Levyllä on suorastaan hypnoottinen tunnelma, joka ikinen kappale oikeasti toimii. Eritoten biiseistä Bed of Nails, Plaything ja Lion's Share ovat erinomaisen helmeileviä. Wild Beastsin soundi on sen verran uniikki, että uskallan luvata kyllä kyseessä olevalle orkesterille Smotherin jälkeen todella valoisaa tulevaisuutta. 






Ja vielä muita mainitsemisen arvoisia tekeleitä:


4. The Drums - Portamento
5. Arctic Monkeys - Suck It And See
6. Bright Eyes - People's Key
7. The Kills - Blood Pressures
8. Friendly Fires - Pala
9. M83 - Hurry Up, We're Dreaming!
10. Regina - Soita Mulle




Vuoden helmeilevimmät biisit

1. Glasvegas - The World Is Yours 



Vaikka Glasvegasin Euphoric /// Heartbreak \\\ -pitkäsoitto ei yltänytkään vallankumoukselliseen lopputulokseen, löytyi levyltä raita, jota on hankala olla kutsumatta vuoden parhaaksi kappaleeksi. Mahtipontinen World Is Yours todistaa, että skottibändillä on vielä paljon annettavaa. Kaikinpuolin tajunnan räjäyttävän kappaleen kruunaa Allanin skottiaksentilla kuorutettu ääni. Klassikon aineksia.



2. Bright Eyes - Shell Games


Conor Oberst onnistui tänä vuonna kelpolätyn lisäksi tekemään yhden uransa parhaista yksittäisistä biiseistä, Shell Gamesin. Olen pitkään jo miettinyt, miksei tämä muusikkonero ole koskaan oikein onnistunut irtaantumaan kunnolla folkahtavasta soundistaan - People's Keyn tiimoilta se sitten lopulta vihdoin tapahtui. Ja tikulla jäätä kokeileminen kannatti: lopputulos on erilainen mutta loistava! Noin neljä minuuttia maailman söpöintä lauluääntä ja taidokasta lyriikkaa twistattuna svengaavaan rytmiin. Mitä muuta Bright Eyes-fani enää kaipaa?

3. My Morning Jacket - Circuital


My Morning Jacket kuuluu bändinä ehdottomasti omiin kestosuosikkeihin. Tämän vuoden levyä odotin paljon, mutta oikeastaan kokopitkä ei lunastanut odotuksia kuin yli seitsenminuuttisen nimikkokappaleensa verran. Circuital on kaunis kappale, joka tuo esiin ehdottomasti yhtyeen parhaat puolet. My Morning Jacket kuullostaa myös biisillä paljon The Grateful Deadilta, ehkä enemmän kuin koskaan. Täyteläinen biisi, johon on vaikea olla kyllästymättä.


Ja vielä muita helmeilevissä vesissä uivia kappaleita:

4. Cut Copy - Need You Now
5. Bon Iver - Calgary
6. Jamie Woon - Night Air
7. M83 - Midnight City
8. Metronomy - The Look
9. Wavves - I Wanna Meet Dave Grohl
10. Cass McCombs - County Line



Huomenna on vuorossa Jannen valinnat. Stay Tuned!

Posted in , , , | Leave a comment

#64 O.C. Mix 3 (Have a Very Merry Chrismukkah)



Julkaisuvuosi: 2004
Ensikosketus: 2005?
Helmeilevimmät biisit: The Christmas Song (The Raveonettes), Christmas (Leona Naess), Christmas With You Is the Best (The Long Winters)

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä

Levyn huumaavuus
8.1



Minun ei tarvinnut miettiä blogimme jouluviikon kruunaajaa edes kovin tarkkaan. Ainoa joululevy, joka oikeasti saa minut joulufiilikselle on O.C.-televisio sarjan kolmas virallinen joulu-soundtrack. Mainitaan nyt tähän alkuun, että oma musiikkiharrastukseni alkoi toden teolla vasta tämän TV-sarjan siivittämänä. Vartuin sarjan parissa - jos elämä muuten vain potki päähän, oli heittäytyminen Newportin kiermuroiden pariin mitä parhain keino unohtaa huolet.


Mutta sitten itse lätyn filosofointiin. Muun muassa The Raveonettesin, Lowin, Eelsin ja Jimmy Eat Worldin tähdittämä joululevy on erittäin raikkaan kuuloinen levy varsinki niille, jotka ovat kyllästyneet iänikuisiin vanhoihin klassikorallatuksiin (juurikin ne mitkä kuuluvat radiosta päivästä toiseen näin joulun alla). Olen varma, että isommankin joulubiisikirjaston omaava onnistuu löytämään levyltä uusia tuulahduksia. Muun muassa The Long Wintersin Christmas With You Is the Best onnistuu erilaisuudellaan olemaan yksi parhaista joulukappaleista mitä olen koskaan kuullut. Mutta todelliset tähtihetket tarjoaa ehdottomasti Leona Naessin Christmas-kappale ja ennen kaikkea The Raveonettes huikea The Christmas Song.


Soundtrack on "soundtrackiksi" melkoisen lyhyt - vain yhdeksän biisiä. Mutta se ei oikeastaan haittaa, olen tämän levyn soidessa taustalla joulufiiliksellä alta aikayksikön. Jännää, että tämäkään levy ei jostain syystä vain onnistu vanhenemaan. Se oikeastaan onnistuin vain jalostumaan vuosi vuodelta yhä hienommaksi kokoelmaksi joulukappaleita.


Olen erittäin tyytyväinen, että kyseessä oleva TV-sarja aikoinaan panosti niin paljon hyvään musiikkiin. Jo siinä on yksi syy, miksi O.C. jää historiaan todella hyvänä TV-sarjana.




Ensi viikon taukoilemme mutta sen jälkeen räjähtää: kerromme mitkä levyt sykähdittivät vuonna 2011. Stay Tuned!


Hyvää joulua kaikille lukijoille!

Leave a comment

#63 Funny Looking Angels



Levyn huumaavuus
9.0


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: Pari viikkoa sitten
Helmeilevimmät biisit: When the Thames Froze, As The Snowflakes Fall, This Ain't New Jersey

Löytyykö levyhyllystä: Ei vielä (Spotify)
Joulufiiliksen nostatusarvo: 10


Ystävykset Tom Smith (Editors) ja Andy Burrows (Razorlight, We Are Scientists) yhdistivät voimansa jouluisen teeman ympärille. Funny Looking Angels kuulostaa kaikkinensa todella hyvältä. Levy ei ratsasta kliseillä, kuten kulkusten kilkatuksella ja liiallisilla kuoro-osuuksilla, vaan tarjoaa modernin näkökannan länsimaisen maailman vuoden suurimpaan juhlaan. Hyväntuulisuutta rikotaan melankolialla ja Smithin uskomattomalla äänellä. Uusien biisien joukkoon on eksytetty pari coveria.

Vaikka soundillisesti joulurallatukset loistavat poissaolollaan ja lyriikoissa sivutaan muutakin kuin joulun autuutta, sopii platta nimenomaan herkkään fiilistelyyn tähän aikaan vuodesta. Todennäköisesti sitä ei tule kaivettua esiin keskellä kesää - vaikka toisaalta en usko, että hassunnäköiset enkelit joutuvat hyllyn perimmäiseen nurkkaan pölyttymään vielä uuden vuoden puolellakaan. Kaunis paketti, joka yltää vuoden positiivisiin yllättäjiin kirkkaasti. Antaa lumen tulla.


God damn, this snow
Will I ever get where I wanna go
And so I skate across the Thames
Hand in hand with all my friends
And all the things that we planned
My son's eyes in the outline of his hand
And even though I hate the cold
A constant reminder that I'm getting old
Another year draws to its close, entire London slows
When I dream tonight, I'll dream of you
When the Thames ... froze
.


Posted in , , , , , , | Leave a comment

#62 Christmas

Julkaisuvuosi: 1999
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Just like Christmas, Blue Christmas
Löytyykö levyhyllystä: Ei


Levyn huumaavuus
6,6
 
Pidän joulusta, mutta en kovinkaan monesta joululaulusta. Olen melko varma, että jouluostokset stressaisivat ja ärsyttäisivät ihmisiä paljon vähemmän, jollei stockmannien, pikkuputiikkien ja markettien kaiuttimista jatkuvasti raikuisi Kulkuset ja Joulupukin matkaan käymiset. Luulen myös, että pipareiden leipominen sujuisi näpsäkkäämmin vaikka The Ramonesia kuin joululauluja kuunnellessa, eikä glögi maistu sen paremmalta, vaikka taustamusiikkina soisikin vuodenaikaan liittyvä teemamusiikki. Kaikki joululaulut eivät kuitenkaan ole sietämättömiä, ja olenkin muutamana viime jouluna kuunnellut kertaalleen sekä Phil Spectorin joululevyn että Spearmintin ihanan Oklahoma!:n. Teemaviikkoa silmälläpitäen testasin, onko Lowin Christmasista kolmanneksi joululevykseni.
 
Low on mainio bändi, vaikkakin hitaat temmot vaativatkin oikean mielentilan, jotta jaksan bändiä kokonaisen levyn ajan kuunnella. Christmas-levyn kiinnostavin biisi on Just like Christmas -avaus, koska se ei oikeastaan kuulosta Lowilta – ainakaan sellaisena, kuin minä bändin tunnen. Just like Christmas on Low-asteikolla popikas ja jopa riehakas. Levyn toinen kohokohta on Blue Christmas, joka on kaunis versio Elviksenkin esittämästä klassikosta. 
 
Näiden kahden biisin lisäksikin Christmas on enimmäkseen miellyttävä kuultavaa, vaikka Silent Night onkin niin kulunut, ettei Low saa mitään erityisen muistettavaa biisistä irti ja vaikka Little Drummer Boy onkin yksi vastenmielisimmistä tietämistäni joululauluista, eikä tätä vastenmielisyyttä tyystin poista edes kaikuisat rummut ja kiipparidronet. Loput lyhyen levyn biiseistä ovat Just like Christmasin tapaan Lowin omia biisejä, ja sinänsä kelposia kappaleita. Ongelma on kuitenkin se, että esimerkiksi Things We Lost in the Firella on ainakin 12 noita parempaa esitystä.
 
Christmas on ihan kiva levy jouluiseen rauhoittumiseen ja tunnelmointiin, mutta pohjimmiltaan se on kuin viides lahjaksi saatu kerrasto: kiva, mutta tyystin tarpeeton.


  
 
Ensi viikolla blogi lomailee, ja vuoden viimeisellä viikolla vuorossa on vuoden parhaiden levyjen listaus. ”Joululahjaksi” blogimme lukijoille laadin Spotify-soittolistan vuoden 20 parhaasta biisistä. Lista on laadittu yksi biisi per bändi -periaatteella, ja biisit ovat suunnilleen parhuusjärjestyksessä.

Posted in , , | 1 Comment

#61 Christmas on Death Row


Julkaisuvuosi: 1996
Ensikosketus: 2010
Helmeilivimmät biisit: Santa Claus Goes Straight To The Ghetto, I Wish
Löytyykö levyhyllystä: Ei

Levyn huumaavuus:
2.5

Yes, even gangstas get a little sentimental around holiday time.

Suge Knight tietää miten bisnestä tehdään. Death Row'n tehdessä hittiä hitin perään laittoi mies levy-yhtiönsä ykkösnimet, Tupacia lukuunottamatta tekemään joululevyn "hyväntekeväisyyttä" varten. Velkojen hoito laskettaneen hyväntekeväisyydeksi Sugen tapauksessa.

Homma on siis joulu g-funk-tyyliin, joten kellonkilkatuksia ja muita joulukliseitä on turha tältä levyltä etsiä. Avausbiisi Santa Claus Goes Straight To The Ghettolla on jo sellaista funkbassonlätkettä, että paatuneimmat länsirannikkoräpin fanit kokevat olonsa todella kotoisaksi. Snoop Dogg kumppaneineenkin räppää tutulla tyylillään. Paras biisi on kumminkin Tha Dogg Poundin I Wish, missä on aidosti jo jotain yritystä, kun gangstat miettivät, liikenisikö heillekin jouluna rakkautta ja anteeksiantoa.

Loppulevy onkin joko siirappista r'n'b:tä tai laiskaa räpin lätkytystä, joka aiheuttaa päänsäryn ja vitutuksen alta aikayksikön. Kaksi lisäpistettä tuleekin siis tasan kahdesta hyvästä biisistä. Kuriositeettinakaan levy ei siis toimi yhtään, joten räppipäiden pitää etsiä jouluhenkeä edelleen jostain aivan muualta.

Posted in , , , , , | 2 Comments

#60 A Snowflake Fell (And It Felt Like A Kiss)




Julkaisuvuosi: 2008
Ensikosketus: 2008
Helmeilivimmät biisit: Jos on joulufiilistä, jokainen biisi toimii
Löytyykö levyhyllystä: Spotify
Levyn huumaavuus: näin jouluna 8½, kesällä vähän vähemmän


Nyt on vuorossa jouluteemaviikko! Kyllä, jouluun on näkökulmasta riippuen vielä/enää kaksi viikkoa, mutta joulukiireiden ja rauhoittumisen takia emme ensi viikolla kirjoita vaan blogimme on joulutauolla, joten luokaamme joulutunnelmaa niin hyvien kuin niiden huonojenkin jouluteemaisten levyjen parissa. Itse kirjoitan mielestäni hyvästä ja oikeastaan todella ihanasti nimetystä Glasvegasin joulu-ep:stä A Snowflake Fell (And It Felt Like A Kiss) joka julkaistiin vuoden 2008 joulukuussa.

Levyn kantamana teemana on rakkaus tai itseasiassa eroaminen ja sen eri vaiheiden käsitteleminen aina erosta, itsetutkiskelun kautta anteeksipyytämiseen ja lopulta asioiden hyväksymiseen ja iloitsemiseen elämän pienistä iloista, joita James Allan tulkitsee tuneikkaasti vahvalla skottiaksentillaan, joka tuo tietynlaista aitoutta ja sympaattista otetta lyriikoihin. Kakkosbiisin Fuck You It's Overin tuska on melkeinpä käsinkosketeltavan katkeraa samoin kuin Please Come Back Homen melkein säälittävyyteen vajoava aneleminen. Onko tämä sitten aitoa tunteiden purkamista, en edes välitä siitä onko, sillä riittää, että minulle tämä kuulostaa aidolta.


Miksi tämä on joulu-ep? Tarina sijoittuu jouluun ja viimeisenä biisinä kuullaan coveri Silent Nightista, mutta se missä tämä levy onnistuu parhaiten on joulutunnelman tuominen mukaan osaksi populaarimusiikkia ja tämä vielä toimii erittäin hyvin! En tiedä toimiiko tämä levy musiikillisen teemansa takia keskellä kesää, mutta en välitä siitä, sillä joulukuiseen iltaan tämä sopii loistavasti. Glögin ja Joulutortun seuraksi, vielä kun sataisi vaan sitä lunta. 


Kuten hyvin tiedämme joulu on ilon juhla ja vaikka levy onkin lyriikoiltaan surumielinen on nimikkobiisissä jo mukana hentoa iloitsemista.


"For a snowflake fell and it felt like a kiss now I'm okay"


Hymyilen. Kaikki tuntuu paremmalta, kunhan jaksaa iloita pienistä arkipäiväisistäkin asioista.

Posted in , , , , , , | 2 Comments

#59 Stöö of Destruction vol. 1




Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit:  Super jäine mega bluntti (demented), Maailma ei riitä, Lainaan enkä palauta pt.2
Löytyykö levyhyllystä: Ei (Spotify)


Levyn huumaavuus:
9.0

Jos tiedät, mitä nämä sanat meinaavat:

  • Pajautus
  • Hiisaus
  • Pajari
  • Joopeli
  • Jointti
  • Bluntti
  • Hasa
  • Douppi
  • Memphis
  • KC-MD
  • Koksu-K
... niin tulet pitämään ug-legenda Eevil Stöön debyyttilevystä. Jos taas et tiedä, tai paheksut näitä, niin unohda koko juttu.

Jos äskeisen jälkeen haluatte vielä astua Eevil Stön maailmaan, niin odottakaa todella hidastempoista räppiä, missä liikutaan alamaailmassa ja douppi käryää jatkuvasti. Laahaava Memphis-soundi ei sovi kaikille, mutta kun siihen pääsee sisään, niin räppipäisyyttä ei voi estää. Ehkä kannattaa kumminkin aloittaa DJ Kridlokkista.


Posted in , , , , | Leave a comment

#58 Crash Love



Levyn huumaavuus
3.5


Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Okay, I Feel Better Now; Darling, I Want To Destroy You; Fainting Spells (bonuslevyllä)
Löytyykö levyhyllystä: Ei (mp3)


Lupasin täksi viikoksi huonon levyn. Olen itseasiassa kirjoittanut Crash Lovesta aiemminkin omaan blogiini. Oli hauska palata levyyn tauon jälkeen ja katsoa, onko mielipide muuttunut mihinkään suuntaan.

A Fire Inside eli AFI aloitti aikoinaan hc-punkilla, varioiden tyyliään muutaman platan jälkeen punk rockilla, post-hardcorella ja glam-efekteillä. Suurta osaa alkuperäisiä faneja 2000-luvun aiempaa kaupallisempi soundi ärsytti, mutta Decemberunderground on allekirjoittaneelle the AFI-levy ja ainoa, jota tulee kuunneltua vielä tänäkin päivänä. Lisäksi vokalisti Davey Havokin muutaman vuoden takainen glitterillä ja lävistyksillä kuorrutettu tyyli vetosi kaikessa eksentrisyydessään. Ulkomusiikilliset seikat eivät vaikuta biisien sisältöön, mutta lisäarvoa ja mielenkiintoa ne tuovat. (Mainittakoon, että myös Sing The Sorrow on ollut kuuntelussa, mutta se vanha hc-osasto ei kiinnosta.)

Melko puhtaasti rockiin kategorisoituva Crash Love olikin aikoinaan hillitön pettymys. Liikaa samanlaisia kappaleita, joista puuttui kaikki Decemberundergroundin herkkyys koneineen ja Havokin kiljumisineen. Parhaimmillaan ne saivat hoilaamaan mukana muutamia kertoja. Pahimmillaan ne eivät edes ärsyttäneet, vaan olivat ihan OK -osastoa: eivät herättäneet tarpeeksi tunteita mistään äärilaidasta, vaan menivät taustalla, jos ei jaksanut kaivaa parempaakaan kuunneltavaa. Sinänsä biiseissä on ainesta, mutta toteutus on tasaista liukuhihnatuotantoa eikä niistä löydy edes aavistusta siitä intensiteetistä ja passiivisesta (ja vähemmän passiivisesta) ragesta, jotka ovat olennaisia aspekteja bändille. Puhumattakaan siitä, että Havokin tyylikin vaihtui mainstreamimmaksi. Olisin saattanut antaa anteeksi musiikillisen syrjähypyn ja antaa sen mennä kokeilunhalun ja uusiutumisen piikkiin, mutta jos ulkomuoto muuttuu rajusti, tulee mieleen, minkälainen lopulta onkaan se "aito" ihminen kuoren alla. Pinnallista ja tyhmää, tiedän, mutta minkäs teet.

Identtisten raitojen joukosta on vaikea poimia ainuttakaan yksittäistä hienoutta, vaikka muutama tarttuukin korvaan ihan kivasti. Esimerkiksi Darling, I Want To Destroy You miellyttää lievällä popmaisuudellaan. Niistä muista ei sitten tarvitse edes puhua. Huvittavaa on, että bonuslevyltä löytyvä Fainting Spells on julkaisun paras veto, ja se sattuu olemaan peräisin jo Decemberundergroundin äänityksistä. Että niin. Olen kuitenkin ehkä turhankin lojaali vanhoillekin tykkäyksen kohteille, ja vaaditaan enemmän kuin yksi huono levy, jotta kelkkani käännettäisiin täysin päinvastaiseen suuntaan. Bändin tämänhetkisistä suunnitelmista ei ole tietoa, mutta toivottavasti seuraava levy tulee olemaan taas jotain ihan muuta.

Kriitikot niputtivat Crash Loven jonnekin keskitason yläpuolelle. Vielä pari vuotta sitten olin itsekin sitä mieltä, että se on ihan kelvollinen albumi, kunhan sille jaksaa jakaa huomiotaan. Ja kyllähän se tietyssä mielentilassa menee edelleenkin (vaikka kokonainen levyllinen meinaakin tukehduttaa). Mutta olenko varsinaisesti kuunnellut sitä alkuhuuman jälkeen? En. Se kertonee kaiken olennaisen.


Posted in , , , , , , , | Leave a comment

#57 Make Believe

Julkaisuvuosi: 2005
Ensikosketus: 2005
Helmeilevimmät biisit: Perfect Situation, The Damage in Your Heart
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Levyn huumaavuus
5,1
 
Viime viikon levyjuttua kirjoittaessa minua vaivasi se, että olin mielestäni kirjoittanut saman tekstin jo monesti aiemminkin, vaikka levyt vaihtuivat viikottain. Sen vuoksi päätin kirjoittaa jostakin sellaisesta genrestä, jota en ole aiemmin käsitellyt ja josta en varsinaisesti mitään tiedä. En kuitenkaan saanut Ruudolfin mainion Doupeimmat Jumala seivaa -levyn kirjoituksesta mieleistäni, joten on aika turvautua varavaihtoehtoon: kirjoitan jostakin kehnosta levystä. Huonoista levyistä valitsin ruodittavaksi Weezerin Make Believen silläkin uhalla, että internet on puolillaan avautumista jälkiaikojen Weezerin paskuudesta. Mutta antakaa määkin vuodatan, määkin kuuntelin Make Believeä.

Taustaksi kerrottakoon, että Weezerin kaksi ensimmäistä levyä ovat elämäni tärkeimmät levyt. Ne myös ovat mielestäni kaksi maailman parasta levyä, ja epäilemättä olen niitä myös kuunnellut enemmän kuin mitään muuta. Innostuin Weezeristä yläasteikäisenä 2000-luvun taitteessa. Vuoden jokapäiväisen Weezer-kuuntelun jälkeen luin Rumbasta, että bändi on tekemässä paluuta. En varmaankaan ole yhdestäkään uutisesta milloinkaan ollut yhtä innoissani, mutta jos olisin arvannut, mitä on tulossa, en olisi riemuinnut.
 
Green Album oli 16-vuotiaan Jarmon mielestä mahtava, ja pidän siitä kovasti edelleen. Maladroitistakin muistan tykänneeni, vaikka jokin siinä vaivasi. En ole vanhemmalla iällä uskaltanut Maladroitia kuunnella, koska olen varma, että se ”jokin” selviäisi varsin nopeasti. Edellämainittujen syiden vuoksi kuitenkin odotin Make Believeä innolla, ja kuuntelin sitä hillittömällä vimmalla, mutta levy ei juuri kuuntelujen jälkeen parantunut. Fiksumpi kaveri olisi varmaan jo Beverly Hills -singlen jälkeen arvannut, että sekundaahan sieltä on tulossa. 
 
Niin, Beverly Hills. Ja käsitelläänpä myös  We Are All on Drugs samalla vaivalla. On aika murskaavaa huomata, että suosikkibändin levyllä on biisejä, jotka sopisivat paremmin jonkin Kid Rockin tai Crazy Townin levylle ja sitä kautta taustamusiikiksi amerikkalaisten teinien ostoskeskushulinoihin. En millään jaksaisi noista sanoa mitään mutta. Tuskin on tarvettakaan.

Beverly Hillsin ja We Are All on Drugsin jälkeen kolmanneksi suurin ongelma Make Believellä on se, että se on parhaimmillaan, kun lyriikoihin ei kiinnitä minkäänlaista huomiota. Tämä on harmittavaa, koska eteenkin Pardon Me ja Freak Me Out ovat sanoituksiltaan niin kamalia, että paras tapa jättää ne huomiotta on painaa stereoiden skip-nappulaa.

Mutta ei Make Believe ihan pelkkää kärsimystä ole. Hold Me, My Best Friend, Peace ja The Other Way ovat ihan kivoja perusbiisejä, joita varmaan voisi kuunnella, jos muu biisimateriaali olisi selvästi tuota nelikkoa tasokkaampaa. This Is Such a Pity voisi puolestaan olla aivan hyvä, jollei sitä kuunnellessaan kuulisi päässään Anna Erikssonin ääntä. Totta tosiaan – ”tää on aivan liikaa”.

Make Believen kaksi ylivoimaisesti parasta biisiä ovat Perfect Situation ja The Damage in Your Heart. Molemmat ovat suhteellisen onnistuneita biisejä, jotka olisivat melkein sopineet Green Albumille. Tai ainakin Green Albumilta poimitun sinkun b-puoliksi.





Posted in , , | 3 Comments

#56 Phrazes for the Young



Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilevimmät biisit: Out of the Blue, The Tourist, 11th Dimension

Löytyykö levyhyllystä: Kyllä



Levyn huumaavuus
9.0



Kun aikoinaan The Strokes-laulajan, Julian Casablancasin huhuttiin lähtevän sooloilemaan elektropopin pariin, suhtautuivat monet hyppyyn skeptisesti. Minä kylläkään en, sillä olen aina luottanut Casablancasin taitoon tehdä musiikkia. Tälläkään kertaa Julian ei pettänyt, sillä Phrazes for the Young on mainio taidonnäyte mieheltä, joka vuoteen 2009 mennessä oli toiminut kapellimestarina sävellyksien ja sanoitusten suhteen lähes kaikissa The Strokes-kappaleissa. Lopputulos on kaupallisempi kuin edelliset The Strokes-albumit mutta se ei menoa haittaa oikeastaan yhtään.


Ehkä Casablancasin pulppuavan sävellyssuonen salaisuus on kiinni vain asenteesta. Hurjien Strokes-levyjen jälkeen Casablancas ei halua jäädä paikalleen, vaan haluaa etsiä uusia tuulia discoilun parista. Asia hiipi mieleeni oikeastaan siksi, koska Phrazes for the Youngia kuunnellessa Julian tuntuu vain olevan niin täysin kotona musiikin parissa. Levy toimi aikoinaan ilmestyessään itselleni tapetointimusiikkina ja jotenkin tuntui, että tämä alkuun mahdottomalta vaikuttanut projekti onnistui menemään paljon sutjakammin Phrazes for the Youngin soidessa taustalla.


Jos parhaita biisejä lähdetään etsimään tältä levyltä niin ensimmäisenä nousee ehdottomasti esiin levyyn päätösraita Tourist - kun viisiminuuttiseen kitaravingutteluun twistataan mukaan Julian Casablancasin laiskan kiihkeä ääni on lopputulos jotain todella tyylikästä. Eivätkä levyn viralliset singlet Out of the Blue ja 11th Dimension myöskään Touristin laadukkuudesta kauas jää!


Ihmettelen suuresti miksi Rumban toimittaja aikoinaan lyttäsin tämän levyn, vedoten siihen että se on liian pitkästyttävä. Vain kahdeksan kappaleen pituinen Phrazes for the Young on todella tiivis paketti ja levyn erikoisversiossa mukana tulleet kolme bonusbiisiä vain onnistuvat kasvattamaan lisää soolomateriaalijanoa. Tsiisus!



Joulun kunniaksi tämä kappale on enemmän kuin paikallaan. I Wish It Was Christmas Today on yks niistä bonuksista, joita ei valitettavasti löydy siltä normaali pitkäsoitolta. Valitan!

Posted in , , , , | Leave a comment

#55 Seek Magic


Julkaisuvuosi: 2009
Ensikosketus: 2009
Helmeilivimmät biisit: Green Knight, Bicycle, Stop Talking, Graphics
 

Levyn huumaavuus
8.2



Ulkona sataa lunta ja huomenna on jo itsenäisyyspäivä, joten itselläni alkaa olemaan jo hieman joulufiilistä jota vuonna 2009 julkaistu Memory Tapesin debyytti Seek Magic lisää. Ei tämä levy ei ole mikään joululevy, mutta aina kun kuuntelen tätä minulle tulee mieleen eräs joulukuinen ilta milloin matkustin lumisateessa junassa istuen kotiin viettämään joulua ja Seek Magic soi ipodistani. tämä on chillwavea joka sopii niin kesäöihin kuin myös talvi-iltoihin milloin katulamput valaisevat maahan satavaa lunta.

Levyn laadukkaan tasainen, mutta ei mielestäni mitenkään tasapaksu. Heti intromaisen Swimming Fieldin jälkeen kuultava Bicycle lumoaa ja yllättää new-order -maisella soolokitaroinillaan, joka saa minut hymyilemään. Green Knight kuuluu myös levyn parhaimmistoon ja kertsi onkin yksi levyn mieleenpainivummista, itse biisi on sävyltään ja sanoituksiltaan surullinen, johon nerokas koripallo-sample sopii mainiosti. Vaikka Seek Magic onkin vain 8 biisin pituinen levy, se ei ole liian lyhyt vaan juuri sopivan pituinen ja eihän levylle ole mielestäni eksynyt yhtään muita heikompaa biisiä. 

Seek Magic on kaihoisa levy rakkaudesta, jonka huomaa etenkin Run Outin sanoituksissa, periaatteessa clichéistä, mutta toisaalta ei mitään liian siirappista eikä todellakaan "ranteet auki" -itkua. Tosin itselläni lyriikat ovat vain osa kokonaisuutta eli musiikkia. Tämän levyn äänimaisema on jollakin tavalla lumoavan talvinen ja piristävä poikkeus chillwave-genressä. Tänäkin vuonna, kun matkaan junalla kohti keski-suomea ja joulunviettoa soi Tampereen kohdalla jälleen Seek Magic, tulisikohan siitä peräti perinne.

Posted in , , , , | Leave a comment

#54 So Much For The City


Julkaisuvuosi: 2003
Ensikosketus: 2004
Helmeilivimmät biisit: Santa Cruz (You're Not That Far), Big Sur, 'Til The Tide Creeps In
Löytyykö levyhyllystä: Siellähän se T:n kohdalla komeilee


Levyn huumaavuus:
8.7

Nyt kun ensimmäinen joulukuun päivä on jo takana, eikä auringosta, lumesta saati sitten lämmöstä ole mitään tietoa, niin tarvitsemme jotain, millä saisi lämpöä kylmettyneeseen elämäämme. Sitä tarjoilee muutaman vuoden takaa The Thrills.

The Thrillsin debyyttilevy So Much For The City sai ilmestyessään paljon suitsutusta osakseen, ja soivatpa levyn sinkutkin melkoisella voimalla MTV:llä ja radioissa. Mikäs oli soidessa, kun irlantilaispoppoo oli imenyt Amerikan itseensä ja soitti lähes autenttista kalifornia-soundia, johon oli lisätty hitunen americanaa ja countrya. Tällä sekoituksella bändi teki erinomaisen pop-levyn, joka on kestänyt aikaakin yllättävän hyvin.

So Much For The City alkaa todella hienoissa merkeissä Santa Cruz (You're Not That Far):lla, Big Surin lla ja Don't Steal Our Sunilla, joista jokainen on lähes tyyppiesimerkkejä erinomaisesta pop-kappaleesta. Levy on kokonaisuudessaankin komeata kaliforniapopia, tosin levy lähtee loppua kohti vähän lässähtämään, kun biisit eivät tarttuvuudessaan enää pysty ylittämään alkupuolelle ladattuja komeuksia. Vaikka biisien laatu heitteleekin, niin levy on kumminkin sen verran kepeä ja hilpeä, että sen pystyy kuuntelemaan kokonaan vaivatta.

Vaikka tässä bändin debyyttiä kehunkin, niin kannattaa tutustua myös bändin kahteen muuhun levyyn. Kakkoslevy Let's Bottle Bohemia vie debyytin soundia vielä eteenpäin ja kolmas, ja toistaiseksi bändin viimeinen levy, The Teenager taas muuttaa soundia kauemmaksi rantapopista ja vie bändiä kunnianhimoisempiin sfääreihin. Kaikki bändin levyt ovat hyviä, joten suosittelen tutustumaan niihin. Näillä keleillä kun bändin luomat lämpimät tunnelmat ovat tarpeen.

Posted in , , , , | 7 Comments

#53 Lifeforms



Levyn huumaavuus
9.5


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: Too Little, Too Late, The Door, Release, Before After
Löytyykö levyhyllystä: "Kyllä" (julkaistu vain digitaalisena)



Tuottaja-muusikko Jarno-Erik Faarinen eli Fotoshop julkaisi ensimmäiset biisinsä vajaat kolme vuotta sitten. Useita työtunteja ja yhtä EP'tä myöhemmin, puolisentoista viikkoa sitten, saatiin ilmoille ensimmäinen omakustanteinen täyspitkä (löytyy muuten bandcampista). Jo pelkästään Lifeformsin kansi tuo mieleeni syystä tai toisesta Leftfieldin, Massive Attackin ja Sneaker Pimpsin, eikä visuaalisuuden kanssa yksiin menevä sisältökään mainituista kauas jää, vaikka onkin huomattavasti leijuvampi.

Toistan itseäni, mutta: levyn soundi on samaan aikaan tuore ja ajaton. Syntikoita on käytetty huolella hyväksi, mutta bassot eivät jyrää yli, eikä kokonaiskuva ole tukkoinen. Univerhon takaa tuleva laulu täydentää fiilistä huurteisista maisemista tai vaihtoehtoisesti riippukeinusta ja kannullisesta tuoretta limonadia.

Lienee vastuutonta kutsua Fotoshopia Suomen M83'ksi (pahus, muistin tämän kirjoitettuani, että samaa ovat toistelleet muutkin, sorry), mutta teen sen silti. Jos verrataan ranskalaispoppareiden aiemmin tänä vuonna ilmestyneeseen lättyyn, on Lifeforms huomattavasti ehjempi. Äänet soljuvat tasaisena mattona, ja vaikka atmosfääri on sama raidasta toiseen, eivät kappaleet ole toistensa toisintoja. Mitään ei ole pitkitetty, mutta ei toisaalta pätkäistykään ennenaikaisesti. Eniten säväyttävät vaihtuvat päivä päivältä - Release on kuitenkin säilynyt lempparina jo pitkään. The Doorin tahdissa tekee mieli hieman jorata, My Own Tree johtaa ainoana instrumentaalina kepeän sillan yli kohti viimeistä, korviin ujeltamaan jäävää Before Afteria. En tiedä, miten levyn huumaavuutta kuvaava luku muuttuu ajan saatossa (tippuuko alaspäin vai nouseeko peräti kymppiin?), mutta tähän blogiin valitsemieni levyjen keskiarvo taitaa olla yhdeksikön paikkeilla. Ei hätää, ensi viikolla lupaan valita jotain huonohkoa. Mutta vielä en halua.

Kohta on muutenkin se aika, kun pitää valita kymmenisen kappaletta vuoden 2011 parhaita albumeja. Tehtävä on vaikeampi kuin koskaan, mutta jotain kielii se, että vähintään puolet tulee olemaan kotimaisia julkaisuja. Ja Fotoshopin debyytti on vahvasti yksi niistä.


Posted in , , , , , , , , | Leave a comment

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.