#43 The Sea of Memories



Levyn huumaavuus
6.9
(vaihtelevuus biisien välillä 2-9)


Julkaisuvuosi: 2011
Ensikosketus: 2011
Helmeilevimmät biisit: The Mirror of the Signs, All Night Doctors, She's a Stallion
Löytyykö levyhyllystä: Kyllä


Ysärille hypätään, taas vaihteeksi - ei varsinaisesti tämänkertaisen levyn, mutta fiiliksen osalta. Brittiyhtye kun eli silloin kulta-aikaansa. Vuonna 1996 julkaistun toisen levyn ensimmäinen single Swallowed lämmitti ja murskasi sydämiä enemmän kuin olisi sallittua, allekirjoittaneen pumpun mukaan lukien. Bush julkaisi neljä kokopitkää albumia ennen hajoamistaan 2000-luvun alussa. Ihana käheä-ääninen Gavin Rossdale lauloi myös metallilta kalskahtavan Instituten kanssa yhden lätyn verran, sekä sooloili kevyemmällä rockilla. Viime vuonna oli kuitenkin aika kasata Bush uudelleen.

Odotukseni The Sea of Memoriesia kohtaan olivat melko pienet. En uskaltanut olettaa entisenlaista tasoa, onhan bändi kuitenkin aiemmin saanut Swallowedin lisäksi kyyneliä vuodatettua mm. Glycerinellä ja Letting The Cables Sleepillä, jotka kaikki kuuluvat maailmankaikkeuden hienoimpiin kappaleisiin, puhumattakaan lukuisista hikeä tihkuvista räminäpläjäyksistä. Rakastan Rossdalen ääntä, joten tiesin levyn löytyvän hyllystäni varsinaisesta musiikista välittämättä. Lopputulos on vähän sitä, mitä enteilinkin: menevää perusrockia. Sellaista, jota ei valitettavasti tule kuunneltua juurikaan nykyisin.

Mutta kuten aina, useampi kuuntelukerta paljastaa muitakin totuuksia. The Mirror of the Signs aloittaa koko levyn todella lupaavasti, vaikka lässähtääkin hieman alkutahtien jälkeen, She's a Stallion taas hurmaa yksinkertaisilla, toistuvilla lyriikoillaan, jotka tuovat muuten hieman kadonneita grungeviboja takaisin kehään. Samalla se avaa jatkumon menneistä ajoista, joka säilyy levyn loppuun asti. Ja kuten aina, Bush vie kuuntelijaa kuin pässiä narussa parhaiten kaikista herkimmillä vedoillaan - All Night Doctorsista löytyy pianoa, viulua ja toimiva kitarariffi, namskis ja maiskis. Sinkkubiisit sen sijaan vaikuttavat turhan kliinisiltä. Esimerkiksi Afterlifen säkeistö on räyhäävä, mutta kertsi ei ponnahda esille.

Muistojen merestä löytyy valitettavasti kuitenkin paljon raitoja, jotka eivät herätä sen kummempia tunteita. Laulamiseen ja taustasoitantaan nekin sopivat loistavasti, mutta jatkuvaan kuunteluun pääsevät vain harvat ja valitut. Vaikka flanellipaidat on heitetty nurkkaan, on myös raakuutta saatu säilytettyä. Mieleen saattaa ajoittain tulla esimerkiksi vähemmän laskelmoitu autotalliversio Creedistä. Uskon levyn uppoavan perusaltsurokkarille ja miksei (post)grungediggarillekin mukavasti. Itselleni kokonaisuus on himpun verran liian melodinen suhteessa riffeihin ja tylsähköön rumpukomppiin, ja taidan pitäytyä vanhassa Bushissa silloin, kun indiepoppailu kyllästyttää ja tarvitsen kunnon kitaroita. Lukuun ottamatta niitä muutamia hienouksia.
 

Posted in , , , , , , . Bookmark the permalink. RSS feed for this post.

Leave a Reply

Haku

Swedish Greys - a WordPress theme from Nordic Themepark. Converted by LiteThemes.com.